KARTANORETKIÄ. Länsi-Uusimaa 4.9.2014

Alkukesästä Mies käväisi Unkan baarissa, kysyi tilaa pöydästä esitellen 

itsensä Salmisen kartanon isäntärengiksi. Tuoli löytyi ja ilta jatkui muka-

vasti. Mutta voiko kartano-nimitystä käyttää noin vain?

Tarkkaa juridista määritelmää ei ole, mutta kartanoihin luetaan rälssi-

säterit eli verovapaat tilat, kruununkartanot sekä muunlaiset suuret tilat, 

jotka ovat olleet aatelisten tai säätyläisten, myöhem­min jopa talonpoi-

kien omistuksessa. Myös ensimmäisiä 1600—ja 1700-luvulla perustettuja 

rautaruukkeja voidaan pitää kartanoina. Suomessa oli 1700-luvulla noin 

243 rälssisäteriä.

Jokaisella kartanolla on historiansa; kiintoisia tarinoita perustamisesta 

ja asukkaista. Esim. Kaarle IX perusti Mäntsälään Frugårdin kartanon ja 

lahjoitti sen Henrik Wreden leskelle, Gertrud von Ungernille. Wrede 

oli antanut Kirkholmenin taistelussa hevosensa kuninkaalle ja kaatunut 

itse. Kuningas pelastui. Myöhemmin kartanon omistivat Nordenskiöldit, 

ja Koillisväylän löytäjä A.E. Nordenskiöld vietti siellä lapsuutensa. Nyky-

ään Frugård toimii museona.

Merkittävä 1600-luvun kartanolinna on Louhisaari, jonne Flemingit raken-

nuttivat uuden, komean päärakennuksen. Varojen puutteessa linna myy--

tiin Mannerheimin suvulle ja niinpä siitä tuli marsalkka Mannerheimin -

synnyinkoti. 1961 valtio osti Louhisaaren marskin ratsastajapatsas­keräyk-

sestä yli jääneillä varoilla ja se toimii museona.

Lohjalla on useita kartanoita, mm. kuninkaankartanot Laakspohja ja Kirk-

niemi 1500-luvun puoli­välistä. Laakspohja on erikoistunut hevostalouteen.

Kartanoon johtaa kilometrin mittainen tammi­kuja. Kirkniemi on Metsä-

Groupin omistuksessa ja yrityksen edustustilana. Erik Fleming muodosti 

1530 Koivulan kartanon ostamalla useita Karnaisten kylän taloja. Hiiden-

veden rannalla sijaitsee Vaanilan kartano. Sen kärry- ja vaunukokoelmaa 

säilytetään Lohjan museon vintillä. Vohloisten ratsutila muodostui 1630 

muutaman talon yhdistämisestä. Ojamo puolestaan on kuuluisa Suomen 

ensimmäisen rautakaivoksen johdosta. Kartanon omistaa Vanha Lohja 

säätiö. Sammatin Luskala on vuodelta 1648, jolloin kuningas lahjoitti 

everstiluutnantti Joakim Schmidtille useita taloja Luskalan kylästä.

 - Lohjan kartanot Ojamoa lukuun ottamatta ovat yksityisomistuksessa.

Mikä kartanoissa kiehtoo? Kartanoretket ovat kurkistus historiaan, eri 

tyylisuuntiin arkkitehtuurissa ja aikansa kulttuuriin yleensä. Olen osallis-

tunut kolmelle retkelle Varsinais-Suomeen, Itäiselle Uudellemaalle ja 

Etelä-Hämeeseen. Päivässä ehtii tutustua kolmeen-neljään kartanoon.

Tämänkesäinen kohteeni oli Kärkelän kupariruukin ja kartanon maisemat 

Salon rajalla, jonne ys­täväni kanssa ajoimme. Kartanon pohjoispuoli kuu-

luu nykyään Salon kaupunkiin ja etelänpuoleiset maat Karjalohjaan. Kär-

kelässä toimi 1765-1883 kupariruukki. Alueella on toistakymmentä työ­väen-

asuntoa, pääosa niistä sijaitsee lehmuskujan varrella. Ne ovat nykyisin hy-

vin hoidettuja kesä­asuntoja. Kujalta käännytään oikeaan P-paikalle, josta 

puolestaan on muutama askel Kärkelän­kosken yli johtavalle sillalle. Satei-

den vuoksi koskessa on tänä kesänä valtavasti vettä, joka syöksyy raken-

nettua uomaa alas mahtavasti jylisten! Koskessa piti olla pieni voimalaitos, 

mutta ainakaan sillalta sitä ei näkynyt. Yksityisomistuksessa oleva kartano 

pilkottaa puiden ja pensaiden takaa.

Kaukana ei ole myöskään Mustion linna, joka on näkemistäni kartanoista 

ehdottomasti ykkönen. Ehkä se johtuu linnan mainiosta esittelijästä, si-

sustuksesta ja Linderien suvun vaiheista.

KERTTU KERÄNEN

PATALUHA JA UMPIMÄHKÄ. Länsi-Uusimaa 24.8.2009

Tulipa osallistuttua Länsi-Suomen kartanoretkelle. Paitsi että retket ovat yleissivistystä kohottavia yleensä, reissulla syödään perinneruokia ja kuullaan historiallisia tarinoita joita kuunnellaan kyynel silmäkulmassa kertojan taidoista riippuen. Toisaalta olen jo umpikyl-lästynyt siihen, että joka kartanossa on kummitus. Tavallisesti se on onnettoman rakkauden vuoksi kuollut neito, joka jää harhailemaan ja kiusaa elossa olevia askelillaan öisin.

         Yksi kartanoretken kohteista oli Vanhalinna Liedossa. Tilan mailla on tehty arkeologisia löytöjä ja siellä sijaitsee Suomen merkittävimpiin kuuluva linnavuori. Turun yliopiston kansatieteen ja arkeologian laitosten väki on rakentanut kartanon museoihin useampiakin näyttelyitä, sekä pysyviä että vaihtuvia. Meneillään ollut Elämänlanka – näyttely esitteli naisten työn ja elämän kautta entisaikojen tapakulttuuria. Eli  millaista oli ennen vanhaan tytön elämä vauvasta hautaan. Työtähän se, pikku­likasta lähtien. Monia esillä olleita työvälineitä ei käytetä enää, emmekä niitä kaikkia edes tunnistaneet, vaikka äitimme kenties niitä nuoruudessaan käyttivätkin, äidinäidit ainakin. Museossa oli myös täytetty, komea korppi. Se ei varmaan sen kummemmin liittynyt tytön elämään, mutta olipahan tuotu sekin näkösälle.

          Opas sitte arvuuttelemaan tiedämmekö mikä on pataluha? Ei kukaan tiennyt. No pataluha on oljista tehty pyöreä kranssi, ikään kuin seppele, joka emäntä tai piika pani ruokapöytään ja sen päälle pyöreä­pohjaisen padan. Eipä polttanut pata pöydän pintaa eikä kaatunut kellelleen. Pataluha oli jo kevättä kohti mentäessä kulunut niin ohueksi, ettei se enää toimittanut virkaansa vaan piti vaihtaa uuteen. Siis kun haukutaan ihminen pata-luhaksi, tarkoittaa se haukkumista niin lättänäksi kuin pataluha lopuillaan on. 

          Tietämättömyytemme (varmasti se oli tuttua joka ryhmän kohdalla) innosti opasta niin, että hän tarjosi vielä toisen herkun: umpimähkän. Retkiväki oli edelleenkin ihan H. Moilasena. Noh, mähkä on alun perin tarkoittanut hiillosta. Umpimähkä syntyy, kun leivinuunin hiilet tuupitaan peränurkkaan, ja peitetään umpeen tuhkalla tai turpeella. Aamulla sitten sohitaan umpimähkään, puhalletaan hiillosta ja saadaan tuli syttymään. Ei tulitikkuja ole aina ollut! Tai laitetaan halko umpimähkän päälle, niin se syttyy omia aikojaan palamaan. Umpimähkässä saattoi kypsentää vaikka naurishaudikkaita. Nykyään umpimähkä kuvaa sattumanvaraisuutta.

          Jotenkin eri sarjaa on ilmaus konfoijari. Tai ehkäpä se on vain harvinainen, eikä ole levinnyt yleiseen käyttöön koko maassa. Minäkin olen kuullut sen ainoastaan Eeva Joen-pellon Vetää kaikista ovista –kirjassa ja vielä paremmin mielikuva porautui muistiin TV:n teatteriesityksestä. Siinä kauppias Oskari Hännisen naama nousee lehden takaa, kun hän pitkään kiemurreltuaan kysyy vaimoltaan, mikä konfoijari on. Vaimo tuntee Lohjanseudun murteen ja kertoo auliisti, että se on semmonen vähän halveksittava ihminen, joka näpistelee tai ottaa vähän kun tilaisuus tulee. Sen verran kun jaksaa kantaa, jotain pientä. Pistää taskuunsa. Varas, tavallaan, mutta ei mikään suuri varas. Ja voi se olla ihminen, joka lupaa yhtä ja tekee toista. - Ja pian vaimolle valkenee, että näin on kylän vaikutus­valtaisin mies, Albert Julin, luonnehtinut hänen miestään, kylälle muualta muuttanutta kauppiasta, Oskari Hännistä. Se on semmone  piän konfoijari vaa.                

KERTTU KERÄNEN