Ohjeita Vapun viettoon 2011

Sovitak näi: Tän wappun ei sit ryypät. Juttuha o simmone, ettei juhlatunnelma ain tartte ryyppämist. Voi pittä muutenki hauska: juara simaa ja kaffet ja muistella mennei simmotte muute vaa, vai kui?

Jos KUITENKI ryypätä, niin ryypätä iha vähä vaa. Oteta korkentas yhre tai kahre ja maistella niit hittaste niinku herrasmiähe. Sit voira otta vaik jottai viini, ettei ain kossu tai votka kauhioi määri.

Jos KUITENKI ryypätän paljo, niin ei ainaka ruvet laulama. Se on simmost ku juavuksis oleva ihmine laula, nii ei sitä miälelläs kuuntel. Eli ei sit laulet, olla juavuksis vaa.

Jos KUITENKI ruveta laulama juavuksis, niin ei laulet mittä härskei värssyi. Ei se loppuje lopuks ol mittä hauska, et ain tartte olla nii härski, voi sitä juavuksis olla siivostenki.

Jos KUITENKI lauleta härskei värssyi, niin ei laulet niin kovi, et joku naapuri tai isäntä tule valittama.

Jos KUITENKI tulla valittama, niin pyyretä silt vaa iha kiltiste antteks, eikä ruvet tappelema.

Mut jos KUITENKI ruveta tappelema, nii tapella simmottis iha vähä vaa, ettei tul mittä yleist mellakka.

Mut jos KUITENKI tulee simmone yleismellakka, niin lähretä aikonas pakko, ettei koko viikoloppu men iham piäle.

Jos koko viikolopp KUITENKI menee iham piäle, niin ei sit ryypät ens wappuna yhtä!

VAI KUI?

Niinpä ... ja älkkä unohtako sit kevätgummi sinn piironki laatikko!

-------------------------

Edellinen oli roskapostin helmiä, ei minun eikä Heli Laaksosen päästä (tarkistettu henkilökohtaisesti). Joka tapauksessa: Klara Wappen med kranavatten!

KIRJOISTA JA KIRJASTOISTA. Länsi-Uusimaa 21.4.2011

Vaalit ovat ohi. Ei vaalikeskusteluja ilta illan perään joka kanavalta. On aika palata arkeen, käydä käsiksi lukemattomien kirjojen pinoon pöydän kulmalla.
     Kirjojen ja kirjastojen merkitys kansaa sivistävänä laitoksena on ollut valtava. 1600-luvulla oli jo lukupiirejä ja joissakin kaupungeissa maksullisia kirjastoja. Varhaisimmat suomalaiset kirjastot olivat luostarikirjastoja ja kirkkojen kirjakokoelmia. Muun muassa Turun tuomiokirkolla oli jo keski-ajalla merkittävä kirjasto, ja vuonna 1640 perustettiin Turun Akatemian kirjasto. Nykymuotoi­set yleisölle avoimet kirjastot syntyivät 1800-luvulla.
      Kirjastolain mukaan jokaisessa Suomen kunnassa täytyy olla tietyt normit täyttävä kirjasto. Ensim­mäinen kirjastolaki säädettiin vuonna 1928, toinen 1961. Voimassa oleva laki on vuodelta 1998.
     Nykyään kuntien päättäjät tähyilevät säästö- eli lopetusaikeissa myös sivukirjastoja. Niinkin kulturelli paikka kuin Tampereen Pispala menetti kirjastonsa lamavuosina 1990-luvun alussa. Pispalalaiset protestoivat isosti ja perustivat oitis kirjastoyhdistyksen. Sen tavoitteena on edelleenkin kunnallisen lähikirjaston palautus. Sen toteutumista odo-tellessa kirjasto toimii lahjoitusten varassa. Se on laajentanut toimintaansa lainaus- ja tietopalvelutoiminnasta moni­puoliseksi kulttuurikeskukseksi, jossa on mm. tietotupa nettiyhteyksineen.
       Kirjastot olivat todellinen henkireikä erityisesti lapsille ennen television ja internetin aikaa. Meidänkin perheessä Karjalohjalla kaikki lastenkirjat ja osa aikuistenkin kirjoista oli luettu jo ahmimisiässä, parhaat moneen kertaan. Kun kirjastoon tuli uusia kirjoja, niistä syntyi tietysti kova kilpailu. Kerrankin, kun kirjastonhoitaja Puputti toi pinon uusia kirjoja, tyttöjen joukossa kävi kohahdus: ainakin kaksi Netta Muskettia! Kesti iäisyyden, ennen kuin Puputti sai kirjat lainaus­kuntoon, merkittyä luetteloihin, liimattua lainausohjeet ja lainalapputaskun takakannen sisäsivulle. Kun hän vihdoin siirsi valmiit kirjat sivummalle, hyökkäsimme sisareni kanssa niiden kimppuun. Hävisin, mutta iskin raivoissani kynnet sisareni kädenselkämykseen. Se varmaan sattui, mutta inahdustakaan ei kuulunut. Kirjastossa piti olla hiljaa eikä ainakaan saanut tapella.
      Elektroninen kirja on vahvasti tulossa tai oikeastaan tullut jo. Kaikki kirjakaupat myyvät e-kirjoja, niitä saa ostaa verkosta tai lainata ilmaiseksi kirjastoista. E-kirjaa voi lukea tietokoneelta, mutta markkinoilla on jo useita lukulaitemalleja. Lukulaite on kännykän näköinen ruutu, jolta digimuo­toon saatettu kirjan teksti luetaan. Laitteiden etu on, että ne ovat pieniä ja niihin voi olla tallen­nettuna satoja kirjoja. Lukulaite on kätevä esimerkiksi matkoilla, se kuluttaa vähän sähköä eikä tarvitse erillistä valonlähdettä.
      Varoituksen sanojakin on kuultu. Nyt ostetut sähkökirjat voivat kymmenen vuoden kuluttua olla yhtä vanhentuneita kuin VHS-kasetit. Kirjojen säilyvyyttäkään ei voi taata. Tekniikka on vielä kehittymätöntä, on eri formaatteja. Suomalaiset kirjakaupat ovat sopineet käyttävänsä ilmaista ja avointa Epub-formaattia, joka toimii useimmissa lukulaitteissa paitsi Amazonin Kindlessä. Kopiointisuojaus sallii kirjan kopioinnin korkeintaan kuudelle laitteelle. Suojaus merkitsee myös, että e-kirja on ikään kuin lainassa myyjältä. Myyjä voi koska tahansa poistaa myymänsä kirjan lukulaitteelta. Samoin käy, jos myyjä lopettaa toimintansa. E-kirja ei myöskään ole oikeaa kirjaa halvempi.
     E-kirja tulee, mutta oikea kirja ei häviä vielä pitkään aikaan. Ja millä saisimme päättäjät ymmär­tämään sivukirjastojen tarpeellisuuden?

KERTTU KERÄNEN

OMA KIMINKINEN KARJALOHJALLE. Länsi-Uusimaa 9.4.2011

”Karjalohjalle ja Sammattiin ei saada lääkäriä rahallakaan. Leveäharteinen Lost toi jonot Karja­lohjalle” otsikoi L-U  15.3. Eikös kuntien yhteistyöstä ja kuntaliitoksista pitäisi olla jotain hyötyä? Nyt, armon vuonna 2011 joutuu Karjalohjalla jonottamaan lääkäriin pääsyä 4-5 viikkoa, vaikka maassa on lääkäreitä enemmän kuin koskaan. Tiedetään, että syrjäseuduilla on kuntia, jonne ei saa lääkäriä millään, mutta Karjalohja ja Sammatti eivät ole mitään syrjäseutua verrattuna Kainuun korpiin. Tilanne on sietämätön. Asiat eivät olleet hyvin 50-luvullakaan, jolloin pilailtiin, että on hyvä, jos sattuu lääkäripäivänä sairastumaan.

     Suomessa oli 1750-luvulla 1,4 miljoonaa asukasta ja kuutisenkymmentä lääkäriä, eli yksi lääkäri 23 000 asukasta kohti. Siitä on pitkä loikka nykypäivään. 1.1.2011 työikäisiä lääkäreitä oli 19353. Lääkäreistä 360:lla ei ole Suomen kansalaisuutta, ja 689:llä on äidinkielenä jokin muu kuin suomi tai ruotsi. Lääkäritiheys on 307 asukasta työikäistä lääkäriä kohti. Uusia lääkäreitä valmistuu vuosittain noin 500. Kuubassa, vaikka sitä nyt ei muuten kannata ihastella, lääkärit joutuvat valmistuttuaan työskentelemään valtion osoittamassa paikassa määrätyn ajan, onhan valtio kouluttanut heidät. Milloin meillä?

     Nykyään lääkäri on virkamies, jonka palkka, työajat ja muut ehdot on määritelty työehtosopimuk­sissa. Enää ei puhuta kutsumuksesta, eikä lääkäri lähde yönselkään sairaan luokse kymmenien kilometrien päähän niin kuin ennen; hevoskyydillä, veneellä tai suksilla. Nyt potilas tulee tai tuodaan vaikka pää kainalossa vastaanotolle. Lääkärin ammatin arvostus on laskenut, mutta yhä vielä kirurgi ja lääkäri ovat mielipidekyselyjen suosituin ammatti -kisan kärjessä.

      Jotkut lääkärit ovat lääkeyhtiöiden etuuksien piirissä ja samalla talutusnuorassa. Lääkärit juoksevat rahan perässä siinä missä muutkin. He perustavat yhtiöitä, joihin lääkäripalkkiot voidaan ohjata alhaisemman veroprosentin piiriin. Lääkärillä voi olla virka sekä sairaalassa tai terveyskeskuksessa että yksityisellä lääkäriasemalla, ja voi olla että hän tekee keikkaa vielä lähikaupunkeihinkin. Annetaanko sivutoimilupia liian kepeesti? Ovatpa lääkärit lakkoilleetkin, vuonna 2001. Lakko kesti viisi kuukautta.

      Terveydenhuollon kaksijakoisuus hajottaa resursseja. Painopistettä ei pitäisi enää yhtään siirtää yksityiseen terveydenhuoltoon, mikäli kuntalaisten eriarvoistuminen halutaan torjua. Viime vuonna yksityislääkärillä käyntejä oli 3 700 000 ja niistä myönnetyt KELA-korvaukset olisi pitänyt ohjata kuntien terveyspalveluihin. Kyseessä ovat yhteiset verovarat. Ja vakavien sairauksien hoidostahan vastaa edelleen julkinen terveydenhuolto.

      Televisiossa näytetään sarjaa saarijärveläisestä terveyskeskuslääkäristä Tapani Kiminki­sestä. Tohtori Kiminkinen on osaksi viihdettä, osaksi asiaa, ja siinä on paljon aineksia, jotka ympätään mukaan kameroiden vuoksi. Silti voi uskoa siihen, että tohtori Kiminkinen on semmoinen kuin hän TV:ssä on: empaat­tinen, ihmisten huoliin paneutuva, osaava. Käsi potilaan olkapäällä hän kuuntelee ja selittää. Ja on läsnä. Ohjelmasta tihkuu runsaasti tietoa terveydestä, sairauksien ennakkoehkäi­systä, sairauksien syistä ja hoidosta. Kiminkinen on osoittanut, että erinomaisia virkamies­lääkäreitä on olemassa.

      Karjalohjan luulisi olevan ihannepaikka tällaiselle lääkärille kauniin, puhtaan luonnon, koulujen ym. vuoksi. Lääkärille, joka tuntee ihmiset, jos ei ennestään, niin oppii ajan kanssa, ja ottaa paikkansa myöskin kuntalaisena. Kuin kunnanlääkäri ennen vanhaan.

KERTTU KERÄNEN

HISTORIAN HAVINAAA ELOKUVISSA. Länsi-Uusimaa 25.3.2011

Viime vuoden lopulla kävin katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Somewhere. Myöhemmin yritin muistella, mistä siinä oli kysymys. Vasta isojen ponniste­lujen jälkeen alkoi tulla mielikuvia parhaat päivänsä nähneen näyttelijän joutavanoloisesta elämästä, jossa vielä oli rippeitä elitistisestä elämästä. Ajettiin hienolla autolla älyttömästi ympyrää tai antamaan haastatteluja ja juhlittiin tolkuttomasti. Olihan siinä sanomaa, eri asia on, mitä siinä kukin näki.

      Nyt parin viikon sisällä olen katsonut sekä Juha Wuolijoen ohjaaman Hella W:n että Tom Hooperin ohjaaman Kuninkaan puheen. Muiden lailla ihmettelen, miksi Hella Wuolijoesta ei ole tehty elo­kuvaa aikaisemmin, kun aineksia olisi vaikka kuinka moniosaiseen jatkosarjaan. Vielä parikym­mentä vuotta sitten ei olisi voitu tehdäkään. Nyt on aikaa kulunut, Neuvostoliitto romahtanut ja Wuolijoen vaiheikasta elämää ja erikoista persoo­naa historiallisena merkkihenkilönä voidaan tutkia.

      Kun yhteen aikaan kun luin pelkästään elämäkertoja, oli luontevaa siirtyä Aino Kallaksen päiväkirjoista Hella Wuolijoen kirjoihin Koulutyttönä Tartossa ja Yliopistovuodet Helsingissä. Wuoli­joki kirjoitti ne vankilassa ilman muistiinpanoja tai mahdollisuutta tarkistaa faktoja. Niinpä kirjoissa saattaa olla ja onkin virheitä. Hella Wuolijoki oli joutunut maanpetossyytteen vuoksi vankilaan vältettyään kuolemantuomion äänin 3-2. Elokuvan vankilajakso oli silti painoarvoltaan iso verrattuna hänen muihin vaiheisiinsa. Vakooja vai ei? Omasta mielestään Hella W ei sitä ollut.

      Hella Wuolijoki oli tuottelias näytelmäkirjailija, piinkova bisnesnainen, politiikan huipulla suk­kuloiva rauhanneuvottelija, kartanonrouva ja maanviljelijä, kansanedustaja, Yleisradion pääjohtaja. Hän tuli nuorena tyttönä Suomeen opiskelemaan, ollen valmistuttuaan Viron ensimmäinen aka­teeminen nainen. Hän meni naimisiin Sulo Wuolijoen kanssa ja oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka liiketoimillaan, ilman perintöjä, teki miljoonaomaisuuden. Hän omisti muutaman sahan, toi Suomeen kahvia ja sokeria, neuvotteli miljoonakau­poista länteen ja itään. Hän uudisti Yleis­radion pääjohtajaksi tultuaan sen ohjelmapolitiikan, muun muassa Radion orkesteri ja teatteri perustettiin, Työmiehen tunti ja Metsäradio saivat alkunsa. Hän onnistui lähes kaikessa mihin ryhtyi - paitsi suhteessa tyttäreensä.

     Filmin käsikirjoitus on Outi Nyytäjän, pääosassa Tiina Weckström. Elokuvassa on upeat puitteet, hienot näyttelijät, mutta aineiston runsauden vuoksi täysonnistuminen on mahdotonta. Olennaisen valinta on ylivoimaista kenelle tahansa.

     Brittielokuva Kuninkaan puhe oli myös hyvin vaikuttava. Se sai neljä Oscaria (paras elokuva, paras miespääosa, paras ohjaus ja paras käsikirjoitus). Mies-sivuosaa esittänyt (vale-)puheterapeutti Geoffrey Rush ei piitannut muodollisuuksista ja niinpä syntyikin monta herkullista tilannetta etiketistä kiinnipitäneen potilaan kanssa. Kun veli Edward VIII joutui luopumaan kruunusta rouva Wallis Simpsonin vuoksi, päähenkilöstä tuli vasten tahtoaan kuningas Yrjö VI. Englanti oli juuri joutunut sotaan Saksan kanssa ja kuninkaan piti pitää radiossa puhe alamaisilleen.

      Elokuvan esille tuoma puhevika, änkytys, on vakava asia varsinkin valtion päämiehelle. Se voi aiheutua kiusaami­sesta ja toisaalta olla kiusaamisen syy. Soisin kaikkien, joilla on puhevika, jotka on pakotettu oikeakätiseksi tai joita kiusataan, näkevän sen. Elokuva ei voi olla koskettamatta jokaista, joka sen näkee. Tirautinpa minäkin lopuksi muutaman kyyneleen.

KERTTU KERÄNEN

AVOIMIN KORTEIN VAALEIHIN, Länsi-Uusimaa 11.03.2011

Eräs mielipidekirjoittaja kyseli kansanedustajaehdokkaiden arvoja. Varsinkin näinä päivinä, kun kaikki asiat mitataan rahassa, olisi vanhoilla arvoilla tilausta. Arvokeskustelussa on mahdollista joutua loputtomaan kiistelyyn. Kuitenkin Vuorisaarnasta ja kymmenestä käskystä kumpuava kristillinen etiikka löytyy jossain muodossa kaikista uskonnoista. Myös uskonnot-tomat ovat yhtä mieltä yhteiselon onnistumisen edellytyksistä: älä varasta, älä tapa, auta lähimmäistäsi jne.

      Suomen evankelisluterilaista kirkkoa kiusaa kristillisdemokraattien esiintyminen koko kirkon äänitorvena. Nyt vaalien lähestyessä Kirkko- ja Kaupunki –lehden päätoimittaja Seppo Simola otti asiaan ärhäkän kannan: ”Tehtäköön nyt jälleen kerran selväksi, että kristillisdemokraatit eivät ole mikään kirkon puolue. Sen kannatus tulee lähinnä hellun-tailaispiireistä ja kirkon konservatiivisim­masta laidasta. Se ei edusta millään lailla kirkon tai suomalaisten kristittyjen valtavirtaa.”

(Helluntailaispiirien lisäksi kristillisdemokraateilla on kytköksiä viidenteen herätysliikkeeseen. Puolueen puheenjohtajan Päivi Räsäsen mies Niilo Räsänen on Luther-säätiötä lähellä olevan  Kansanlähetysseuran opiston rehtori. Kansanlähetysseura, Suomen Raamattuopisto ja Kansan Raamattuseura ovat ns. viidennen herätysliikkeen suurimmat järjestöt. Herätysliike syntyi 1900-luvulla rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden jälkeen. L-U toim.poistama kpl))

Onko kirkko huolissaan kenties siitä, että monet ihmiset äänestävät kristillisiä ajatellen, että ne nyt ainakin ovat kunnollisia ihmisiä. Niin yleensä onkin, mutta lahkolaisuus merkit-see myös ehdotto­mia äärikannanottoja aiheuttaen arkielämän ahdistusta. Lahkolaiset pitävät itseään muita parempina kristittyinä. Kuitenkin kaikissa puolueissa on kristilliset arvot ja etiikan omaavia ehdokkaita, joille myös tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä. Näin ei voi sanoa kaikista lahkoista.

     Kävin MTV3:n vaalikoneella. Jokaisen kysymyksen kohdalla tuli eri ehdokas ja lopulta ekaksi sijoittui kristillisdemokraatti! Mistä tiedän mihin lahkoon hän kuuluu? Onko hän piilohelluntailai­nen, vapaakirkkolainen, lestadiolainen? Luther-säätiöläinen tai muu arvo-koservatiivi? Uskonnolli­nen suuntautuneisuus on niin tärkeä tieto, ettei sitä saisi piilotella. Vaalikoneesta tietoa ei löydy ja puolueen ehdokasluettelossa on pelkät nimet.

      Äänestysiän laskeminen ei ehtinyt näihin vaaleihin, onneksi. Nuorten pitäisi ensin hankkia vähän elämänkokemusta. Todella pieni vähemmistö nuorista tietää tai edes välittää yhteiskunnallisista asioista. Esimerkiksi kymmenlapsisessa lestadiolaisperheessä saattaa olla viisikin nuorta äänestä­jää, joille isä sanoo ketä äänestetään. Ja isälle on annettu seuroissa ohjeet. Lestadiolaiset kuuluvat usein keskustaan.

      Soini taas kertoi olevansa roomalaiskatolinen. Katolisessa kirkossa on paljon hyvää. Moniin asioihin silläkin on tiukka kanta, jotka aiheuttavat ihmisille ahdistusta ja jopa terveyshaittoja.

      Kansanedustajat ovat ylintä lainsäädäntövaltaa edustava taho. Vaikka meillä on perus- ja ihmis­oikeuksista lainsäädäntö kunnossa, niitä koskevia uudistuksia saattaa tulla käsit-telyyn. Silloin ei ole ollenkaan merkityksetöntä kansanedustajan arvot. Uskonnon ja politiikan yhdistäminen saattaa olla jopa vaarallista. Kunnallispolitiikassa uskonnolliset hyvä-veli­porukat vaikuttavat pieneen ihmiseen vielä enemmän.

      No niin tytöt (sanoo jumppaohjaajani), muistakaamme, mitä mieltä katolinen kirkko ja useimmat lahkot ovat tasa-arvosta, naisten asemasta, naispappeudesta, ehkäisystä, abortista ja avioliitosta.

KERTTU KERÄNEN

PIENIÄ JA ISOJA ROSVOJA. Länsi-Uusimaa 25.2.2011

Koulujen talvilomaviikko alkoi. Elias, Pyry, Valtteri ja Otso tulivat mummin ja vaarin kanssa Karjalohjalle pakkasia pelkäämättä. Luntakin oli valtavasti, mutta pakkasta puolen päivän aikaan enää -15C. Sisällä oli sentään +13, eikä hätää: tuli pönttöuuniin ja lämpöpatterit täysille!

      Odotetuin riento oli tietysti uintireissu Päiväkummun Kylpylään, höyrysaunaan, pikku-riikkiseen vesiliukumäkeen ja uima-altaisiin. Sinne sutena! Illemmalla sanapeliä pelattaessa kuului ruoka­kaapista rapinaa; hiiret olivat siis hankkiutuneet taloon. Aamulla havaittiin, että ruokakomeroon unohtunut makaronipussi oli tyhjä. Joka ikinen makaroninkiekura oli viety; pussin kyljessä oli vain pikkuriikkinen reikä. Mahtoi olla hiiriheimolla säpinää ja touhua, kun raahasivat saaliin koloihinsa. Mutta, mitenkähän hiirille kävi? Kuolivatko nämä ahneet pikkurosvot ähkyyn, kun makaronit turposivat pikkumahoissa moninkertaiseksi? Rapina komerossa ainakin loppui.

      Makaronien rosvous ei tietysti paljoa haitannut, Mies uudestaan kauppaan ja se oli sillä selvä. Mutta miten valtaisaa tuhoa hiiret ja rotat tekevätkään maailman viljavarastoissa! Intiassa Biharin maa­kunnassa puolet viljasadosta menee rottien ja muiden jyrsijöiden suihin. Osissa Intiaa rotta on pyhä eläin niin kuin nautakin, eikä sitä saa hävittää.

      Maailman viljavarastot ovat huvenneet koko 2000-luvun, eikä ennätyssato 2009 juuri-kaan kohen­tanut tilannetta. Yhdysvaltain maatalousministeriön arvion mukaan viljasato kasvoi yli 90 miljardia kiloa edellisvuodesta 1781 miljardiin kiloon, vaikka viljelyala pysyi ennallaan. Keskihehtaarisato nousi 3,1 tonnista 3,3 tonniin, ja myös oli uusi ennätys. Varastointioloja vain pitäisi parantaa kaikkialla, torjua homeen, hyönteisten ja jyrsijöiden tuhot. Äärimmäiset sääilmiöt, kuivuus mm. Venäjällä ja nyt Kiinassa sekä tulvat Australiassa ovat aiheuttaneet sadolle jyrsijöitäkin suurempaa tuhoa.

      Entäs tämä toinen iso rosvo, Guggenheimin taidemuseohanke? Eräs viimekertaisen pakinani lukija oli epätietoinen, olenko Helsingin Guggenheimin museon puolella vai vastaan. Kyllä kantani piti näkyä: nyt on jo niin monta jättihanketta meneillään (Musiikki-talo, rautatietunneli Tallinnaan, pisararata ja uusi pääkirjasto) ja kun Kiasmakin tuottaa tappiota 200 000 € vuodessa, niin ei enää Guggenheimia, please! Eihän Helsinki pysty edes avaamaan uudestaan erästä jo lakkautettua sivukirjastoakaan, se kun maksaisi muka          50 000€!

       Markkinataloudessa yritykset tekevät markkinatutkimukset ja analyysit omalla kus-tannuksellaan. Nämä vekkulit Guggenheimin johtajat tekevät selvitykset itse, mutta maksattavat sen mahdollisella tilaajalla. Selvityssumma on kaksi miljoonaa euroa. Se on törkeää rahastusta! Ja jos rakentamiseen päädytään, järjestetäänkö arkkitehtikilpailu, missä suomalaiset arkkitehdit pääsevät esittelemään näkemyksensä? Kanadalaissyntyisestä arkkitehti Frank Gehrystä, 82, puhutaan jo itsestään selvyy­tenä. Millä oikeudella? Sitä paitsi vauraat Rio de Janeiro, Guadaljara, Taichung, Hongkong, Las Vegas ja myös Vilna luopuivat Guggenheim-hankkeista, osaksi kustannussyistä.

      Mistä koko idea on lähtöisin? Helsingin taidemuseon johtaja Jussi Gallen-Kallela-Sirén myönsi aamuTV:n lähetyksessä 18.1. olevansa idean isä: ”Pari museonjohtajaa keskusteli asiasta, hän itse ja pääjohtaja Richard Armstrong ja he sitten ehdottivat Guggenheimin Museon sijoittamista Helsin­kiin.” Sillalailla! Ja taas on kädet kyynärpäitä myöten veronmaksajien taskussa!

KERTTU KERÄNEN

HUUTOLAISET KESKUUDESSAMME. Länsi-Uusimaa 11.2.2011

1800-luvun alkupuolella vanhusten- ja köyhäinhoidosta Suomessa vastasi kirkko. Kunnallis-laki vuodelta 1873 muutti hallintoa ja siirsi muun muassa köyhäinhoidon kuntien tehtäväksi. Asetus yleisestä vaivaishoidosta uudistettiin vuonna 1879 ja se velvoitti kunnat auttamaan elatusta vailla olevia vanhuksia, lapsia, raajarikkoja, heikkomielisiä ja pitkällisempää tautia sairastavia. Ylöspito järjestettiin pitämällä huutokauppa viattomien lasten päivänä. Huutolaiset annettiin niille, jotka huusivat heistä pienimmän summan. Talolliset huusivat taval­lisesti lapsia, joista oli apua talon töissä. Köyhät huusivat hoidokin saadakseen lisätuloja. Huutolaisen ylläpito oli usein huonoa ja valvonta olematonta. Huutokauppoja järjestettiin vielä 1920-luvulla.

      Jotkut kiersivät mieluummin kerjäläisinä kylästä kylään. Kerjääminen oli yleistä 1800-luvun alussa eikä sitä saanut kitketyksi Ruotsin eikä Venäjän hallinto. Kerjäläiset eivät päässeet vaivaishoitoon paitsi siellä missä olivat kirjoilla. Kirjoille taas pääsi vain, jos oli elättänyt itsensä ko. kunnassa kaksi vuotta, eikä siis ollut köyhäinhoidon tarpeessa.

      Poikkeaako nykymeno paljoakaan tuosta? Nettikeskustelussa eräs äiti murehti lapsensa oloa perhepäivähoidossa. Lapsi sai eri kohtelun kuin hoitajan omat lapset, joiden teke-misiin ei puututtu samalla tavoin kuin hoitolapsiin. Huutolaislapset taas saattoivat joutua tekemään kellon ympäri töitä ja ylöspito oli ihan toista kuin talon omilla lapsilla. Eriarvoisuus alkaa varhain ja mitä se tekee lapsen itsetunnolle? Päiväkodissa lapset ovat sentään tasa-arvoisia keskenään. - Kyseessä oli siis yksit­täistapaus, eikä tällä äidillä ilmeisesti ollut valinnan mahdollisuutta.

      Ei ole kaukana huutolaismenettely vanhustenkaan kohdalla. Hoivapalveluja yksityiste-tään tai ulkoistetaan ja kilpailutetaan säästöjen toivossa. Kilpailutus edellyttää tuotteista-mista. Mutta voi­daanko hoivapalveluja edes kunnolla tuotteistaa? Toimenpiteitä kyllä, mutta miten mitataan toiseen ihmiseen suhtautuminen, tapa jolla palveluntuottaja kohtaa palvelun saajan? Pelkät toimenpiteet eivät hyvässä hoivapalvelussa riitä.

      Entä terveydenhuolto? Kolme vuotta sitten luovuttiin lääkärien oikeudesta ottaa yk-sityispotilaita julkisissa sairaaloissa. Nyt helmikuussa HUS päättää yksityissairaalan perus-tamisesta julkisiin tiloihin. Perusteluna on tilojen käytön tehokkuus, hyvien lääkärien pysyminen viroissaan ja se, ”etteivät vuorineuvokset halua jonottaa arkena julkisessa sairaalassa”. Ehkä suunnitelmaa ei kannata torpata, eikä enää voikaan. Silti, verorahoja ei pitäisi syytää yksityiseen terveydenhuoltoon, mutta uuden sairausvakuutuslain mukaan julkisissa tiloissa toimiva yksityinen sairaala voi saada Kela-korvauksia vuoteen 2015 saakka. Ainakin.

      Ulkoistusesimerkiksi sopii kun kunta vähentää väkeä hoivapalveluista ja kehottaa työntekijöitään ryhtymään yrittäjiksi. Vanhukset yrittävät kaikkensa, ettei apua tarvitsisi ostaa ja tukeutuvat mie­luummin sukulaisiinsa, jos niitä on. Kun aikoinaan tein tutkimusta naisyrittäjyydestä, oli äärim­mäisen vaikea saada haastateltavia. Osa vastanneista oli ns. pakkoyrittäjiä, entisiä kunnan kodin­hoitajia, joiden tulotaso oli heikentynyt yrittäjyyden myötä. Mitään ei jäänyt käteen ja niinpä he yrittivät kaikin keinoin vaihtaa alaa.

      Onko missään tutkittu, kuinka paljon ulkoistaminen, kilpailuttaminen, tuotteistaminen ja valvonta maksaa? On alkanut kuulua kuiskauksia, ettei ulkoistaminen olisikaan niin edullista. Ja, kun valtion tai kunnan järjestämisvastuu on poistettu, sitä ei saada takaisin.

KERTTU KERÄNEN