7. joulukuuta 2015

MURTEET - SANALLISIA VIESTEJÄ MENNEILTÄ POLVILTA. Julkaistu Kirkhakkisessa 2/2015, 7.12.2015


Murresanojen ja sanontojen keräystä harrastettiin joissakin Suomen pitäjissä jo 1700-luvulla. Kun Elias Lönnrot alkoi val­mistella suurta suomalais-ruotsalaista sanakirjaansa, ve­dot­tiin jo suureen yleisöön julkaisemalla Suomettaressa 9.3.1847  ilmoitus  ”sanojen ja sananparsien saamiseksi Tohtori Lönn­rotin tekeillä olevaan uuteen Suomalaiseen Sanakirjaan niin koolta kuin mahdollista on”.
     
Sanakirjasäätiön ja Sanastajan perustaminen

Lehdistö antoi myöhemminkin auliisti tilaa kyse­lyille ja näin saatiin alulle kerääjä­verkosto. Vuonna 1927 sanomalehdissä kysyttiin kansalta tietoja yk­sit­täisistä sanoista ja sanaryh­mistä Suomen murteiden sanakirjaa varten. Samana vuonna perus­tettiin Sanakirjasäätiö, jonka ensimmäinen johtaja oli Toivo Johannes Kaukoranta 1888-1968) filosofian maisteri, kieli­tieteilijä ja itsenäisyysaktivisti. Hän perusti Sanastajan, Aikakauslehti sanatietoja ja –tiedus­teluja varten.
      Kerääjille lähetettiin Sanastaja pari kertaa vuodessa ja sanalippuja vastaamista varten. Kerääjiltä kyseltiin, mitä sanaa heidän koti­puolessaan käytetään josta­kin esineestä, asiasta tai toiminnasta. Heille tarjottiin sanoja ja kysyttiin mitä ne heidän murteessaan tarkoittavat. Aihe­piirit olivat moninaiset. Voitiin kysyä myös, onko sanan ensimmäisessä tavussa pitkä vai lyhyt äänne.
      Myös työvälineistä, asuinympäristöstä (riihi, savusauna, aitta, tulisijat jne) kyseltiin. Tiedusteltiin miten makkaraa, saippuaa, kynttilöitä tai leipää jne. valmistettiin, pyydettiin kertomaan häistä, hautajaisista, ripille pääsystä, lasten kasvatuksesta ja pelottelusta, vanhan ajan töistä jne
      Murresanojen keräily jatkui vuoteen 1990, jolloin Sanas­ta­jankin  ilmestyminen  päättyi. Sanalippuja oli kertynyt kahdeksan ja puoli miljoonaa, josta puolet maallikkovastaajilta.

Keitä kerääjät olivat?

Suomen murteiden sana-arkiston Murrearkiston (ent. Sana­kirjasäätiön) materiaali on alkuaan kerätty Suomen mur­teiden sanakirjaa varten. Sen materiaalista puolet on kou­lutettujen kerää­jien keräämää ja osa on kertynyt maallik­koavustajille suunnattujen kyselyiden vastauksina. Jotkut kerääjät olivat mukana alusta loppuun asti.
      Kansan puoleen kään­ty­miseen oli syynä rahanpuute. Malli kerääjien verkos­toon saatiin Sak­sasta, jossa menetelmää oli käytetty jo 1800-luvun loppupuolella.
      Vastaajien määrä 1930 –luvulla oli enimmillään yli tuhat vähentyen sota-aikana noin sa­taan. Kerääjien määrä nousi taas sodan jälkeen. Joskus kerääjät lähettivät pii­rus­tuksia ja myös näytteitä: kotitekoista mämmiä, rukkaset, kapaloidun nuken.  Unohtumat­tomin lähetys on rotanloukku rottineen – kun paketti lopulta avattiin, haju oli sanoin­kuvaa­maton.
      Sodan aikana vedottiin erityisesti luovutetun Karjalan ja hä­vitetyn Lapin asukkaisiin. Kerääjiä oli lähes joka pitäjästä. Vuosien varrella eniten vastaajia oli Ilomantsista (63). Yhtään vapaa­ehtoista vastaajaa ei ole kos­kaan ollut Askaisista, Ko­disjoelta, Särkisalosta eikä Kyyjärveltä. Karjalohjalta vas­taajia on ollut kolme, Maria Vesa, Mauno Malm­gren ja Fanni Salminen, joka muutti Karjaloh­jalle 1950 jatkaen Eräjärvellä aloittamaansa Sanastajan kyselyihin vastaamista. Hän ei kui­ten­kaan koskaan omaksunut Karja­lohjan murretta.

Maria Vesa, murresanojen ja sananparsien kerääjä Karjalohjalta

   Maria Vesa

Maria Vesa oli syntynyt 6.3.1886 Kuopion Vehmersalmella, Vesa itse kertoo, että Kalevalan riemu­vuotena 1935 julkaistiin sananparsien kokoomiskilpailu, ”Sillon kun kerättiin sananparsii niin oli kysymys et missä on syntynyt vaan minä kökäsin hätä valheen et olen syntynyt Karja­lohjalla, ajattelin et kerääjän täytyy olla Alkuasukas eikä saa olla siirtolainen niin kuin mää olen vaan tällä paik­kakunnalla ei ole yhtään alkuasu­kasta joka rupsis sellasiin hom­miin”.

Vuonna 1947 Suomalaisen tiedeakatemian keräilytoimisto pyysi kerääjiltä ”elämäkerrat”, jonka kirjoittamisesta an­nettiin 2-sivuiset ohjeet. Niinpä Maria Vesakin lähetti elä­mäkertansa. Hän kertoi siinä van­hem­mistaan, lapsuudestaan, ankarasta kasvatuksesta, lähes olemattomaksi jääneestä koulunkäynnistä ja ripille pääsystä. Nuoruutta ja aikuisikää leimasi edelleen loputon työnteko perheen ja talojen hy­väksi. Maria Vesan tarina on aikamoinen selviytymistarina ajoilta, jolloin jo lapsena oli opittava tekemään kovaa työtä. 

Marian äiti oli Anna Maria o.s. Parviainen. Hän oli syn­tynyt 1858 Kuopion pitäjässä Litma­niemen kylässä ja Isä Pekka Pitkänen 1854 Räsälän kylässä samassa pitäjässä.
      Maria syntyi maaliskuun 6 päivänä 1886 Litmaniemen kylässä, per­heen toisena tyttärenä. Vanhempien elämä oli kovaa, heillä ei ollut koskaan omaa kotia, vaan he asuivat loisina toisten nurkissa.
      Maria muistaa kolmevuotiaana joskus kesällä juosseensa äitinsä perästä saunaan. Äiti pihisteli itkua, ja käski Marian mennä tupaan hakeman emäntää. Maria meni ja sanoi: ”Mänkee saa­naan, äit itköö”. Emäntä meni ja pikkusiskohan sieltä löytyi.
      Kerran samana syksynä Maria ja pikkusisko makailivat tuvassa suuressa lullussa (kehdossa) vieretysten. Silloin astui laukkuvenäläinen tupaan ja Maria jätti siskon ja säntäsi ulos, paineli metsään riihen taa. Missä lienee äiti juuri silloin ollut. Lasten pelottelu laukkuryssillä oli tavallista.
      Nälkävuosina Marian äiti kävi vanhempiensa kanssa ker­juulla. He kävivät muun muassa ruotsin­kielisellä rannikko­seudulla, Tammisaaressakin. Äiti oli koko ikänsä innokas kerjää­mään ja Maria, vanhin eloonjääneistä lapsista, lähe­tettiin kerjäämään yksinkin. Mariasta se oli vaikeaa, mutta mentävä oli, ”muuten sai selkäänsä niin et pläikäs”.

Koulunkäynti

Maria kävi vain pyhäkoulun ja rippikoulun, eikä niissä kou­luissa opetettu kirjottamaan. Isä opetti Mariaa lukemaan, mutta ”Ei tahtonut lanttu leikata, sillä järkee oli vähä. Tikku kädessä vapisten sohittiin kirjaimia selkäsaunaa peläten.” Muita lapsia isän ei tarvinnut opettaa, Maria heidät opetti lukemaan.
      Isä opetti myös kirjottamaan. Isä teki tulitikulla kirjaimia kovasimelle ja Maria teki mallin mukaan. Ei ollut kynää eikä paperia eikä edes rifvelitaulua. Kesällä järvenrannassa kir­jotettiin hiekkaan. Lukukinkereille Maria pääsi kahdeksan­vuotiaana. Hän luki lainakatekismusta, mutta sitten hän sai lukusilta oman katekis­muksen. Kirjahylly syntyi laittamalla kaksi tikkua seinän­rakoon rinnan. Seuraavana talvena Maria sai Raamatunhistorian ja sitä seuraavana Virsikirjan.

Piikatytöksi 14-vuotiaana

Piiaksi Maria lähti neljäntoista vanhana. Äiti evästi matkalle: ”Talossa pittää olla tapoja myöden, miestä myöden mie­he­lässä.” Ja: ”varasta oppia”! Maria pani äidin ohjeet tarkasti muistiin, sillä hän ei mielestään ollut juuri muuta tehnyt kuin käynyt kerjuussa, leikkinyt kivilehmillä ja käpylampailla. Nuoren tytön ensimmäinen vuosipalkka oli kolmekymmentä viisi markkaa ja talon emännän vanhoja hameita ja tröijyjä. Niitä ei pienennetty, laitettiin vain laskoksia, että pysyivät yllä.
      Työtaakka oli raskas nuoresta iästä huolimatta, eikä kysytty osaatko tai jaksatko. Puolen yön aikaan lähdettiin riihtä puimaan aikuisten kanssa. Jollei ollut riihen­puintia niin kahden aikana aamuyöstä alettiin rohtimia kehräämään. Sa­malla Maria piti kirjaa hel­massaan ja luki pyhäkoululäksyjä, vaikkei piika olisi saanut talon ajalla tehdä omia asioitaan, edes kammata hiuksiansa. Päivällä piti kiirehtiä navetta-askareille tai kantaa vettä eläimille. Palkkapiika oli saavin­tangossa toisena ja joku talonväestä toisena. Kankaita an­nettiin laittaa ja kutoa. Kerittiin lampaat, vedettiin nuottaa ja kuokittiin pellolla turpeita. Kesällä hakattiin ja vierrettiin kaskea.
      Kaskenpoltto oli 1800-luvun lopulla Pohjois-Savossa yleinen viljelymuoto. Kun kaskettavan alueen puut oli edelli­senä vuonna kaadettu, seuraavana keväänä karsittiin oksat ja puut pätkittiin viertämistä varten sopiviksi. Viertäminen tar­koitti palavien puiden vie­rittämistä pitkin poltettavaa aluet­ta. Se oli vaarallista työtä, mutta lapsityövoiman käyttö ei ollut millään lailla rajoitettua. Eero Järnefelt kuvaa kaskea­mista tarkasti maalauksessaan Raatajat rahan­alaiset eli Kaski. Maalaus on vuodelta 1893, anka­rimpien nälkävuosien ajoilta, mikä näkyy tytön pettuleipävatsasta.
      Maria teki mielellään kaikkea. ”Niinpä ei ole käsi päähän noussut kun olen omaa talouttani hoitanut. Onhan näinä vuo­sina ollut pakko naistenkin kylvää ja niittää ja ottaa viikate käteen.”
      Rippikoulun Maria aloitti 1902 ja kävi sitä työn ohella. Hän oli lähellä kirkkoa piikana, niinpä kävin sitä talosta käsin. Seuraavana kesänä työ oli kauempana ja täytyi olla kortteeria kirkon lähellä. Maria pääsi ripille viikko ennen juhannusta.
      Juhannus oli Marialle ihmetyksen aihe. ”Kun olin suuressa talossa piikana, toinen piika lähti juhannustulille vaan minä kuuntelin ja ihmettelin sitä metelijä jota pitivät juopposet, sillä se kuulu minun makuuhuoneeseeni. Ajattelin että kuin ihmiset voivat olla noin hulluja sillä olinhan juuri Rippikou­lusta päässyt enkä ollu vielä kertaakaan ollu tansseissa. Niin kauvan ennen oltiin Vijattomia ja Lapsija.”
      Nyt Maria oli aikuinen ja erespäässyt (sanoo karjalohja­lainen). Palkkakin suureni eikä Maria enää huolinut emäntien ryysyjä. Sitten oli opeteltava ompelemaan miehen paita, kun oli aikuinen. Piikapaikoissa opetettiin käsityöhön ja ”minä siikasin Viistopitten salaa kuinka toiset teki ja varastin oppia niin kuin äiti käski”.

Teijaksi Lohilammelle

Sitten Marialle ”tuli se älli että täytyy lähteä täältä Savon­muasta taivaaseen ja eipä muuta kuin pillit pussiin ja pois Kuopiosta. Tulin Sammattiin suuren talon (Lohilammen) karjaa hoitamaan ja toin Apulaisen (pikku tyttärensä) tul­lessani. Koti-ikävä kyllä oli, vaan olihan meitä kaksi niin että yhdessä surimme, kunnes tutustuin tulevaan mieheeni Ed­vartiin marraskuussa 1909”. Mies oli renkinä ja jäänyt les­keksi. Hänellä oli kaksi lasta, jotka olivat hoidet­tavana Lohilam­men muonamiehen perheessä. Eräänä pyhänä Edvart tuli katsomaan lapsiaan ja Maria sattui olemaan siellä samaan aikaan.
      Kun Maria oli mennyt pois mies oli kysynyt, että kuka toi oli ja hänelle oli sanottu, että se oli talon teija (karjanhoi­taja) se savolainen. Kun Maria kysyi myöhemmin mieheltään, mitä ajattelit, kun näit minut ensimmäisen kerran, niin mies sanoi että ”että tota alkan riijaa­maan, jos vaan pääsen”.
      Heidät vihittiin heinäkuun 17 päivänä 1910 salaa Sam­ma­tin pappilassa, sillä emännöitsijä ja navetta-apulainen pitivät häistä kovaa hätää. Niinpä nuoripari päätti mennä vihille ”niin että ei tiiä tikka eikä tiijainen”. Sitten kun saivat tie­tää, irvistelivät että vain Pappilan torakat olivat häävieraina – Sammatin pappilassa oli niihin aikoihin torakoita.
      Edvart järjesti asunnon Härjävatsan kylästä ja rupesi muonamieheksi. Syksyllä Maria muutti miehensä luokse ja hänestä tuli ”tivuäiti”.  Ei ollut helppoa olla, kun miehen vanhem­mat asuivat lähellä, sillä lapsia pusitettiin että ei Savolainen ämmä ole teidän äitinne. Tytär oli silloin 9 ja poika 6 vuoden ikäinen. Varsinkin apen kanssa Maria tuli huonosti toimeen.
      Marian ja Edvartin vanhin poika Väinö Alfret syntyi ke­sällä 1911, Anni Irene 1918 ja Vilho Sakari 1922. Nuorim­mainen, Helvi Maria, syntyi 1926, ”kaikki elävät. Tytöt ovat Rouvija ja Pojat Maanviljelijöitä”.
      ”Väinö Alfret sai olla tissipoikana jokseenkin seitsemän vuotta ennen kuin syntyi Anni Irene. Vaan Vilho Sakarin kävi Plötkästäs, hänestä tuli olkimuli, vähän pääsi viidennelle kuin synty Helvi Maria.”  Perheen keskimmäisiä lapsia sanottiin olkimulliksi, jotka eivät olleet esikoisia eivätkä kuopuksia. He pääsevät usein muita lapsia helpommalla, kun heihin ei ehdi­tä kiinnittää paljon huomiota. Nimitys tulee alun perin Poh­janmaalta, karjataloudesta, missä ”olkimullille” heitettiin syötäväksi olkia, kun lypsykarja sai heinää.
        Miehestään Maria kertoi niukasti. Miehen nimi oli Efraim Edvart Vesa (ent. Vikman, syntynyt 1877 Karjalohjan pitä­jässä Härjänvatsan kylässä niin kuin hänen isänsä ja iso­isänsäkin. Edvart oli renkinä monessa talossa ja muona­miehenä Lohilammella. 1918 hän oli liittynyt Sammatin punakaartiin ja vangittiin vartiotehtävissä. Hän joutui ensin Tammisaa­ren punavankileirille, mutta siirrettiin Suomen­linnaan. Kuulusteluissa Santahaminassa häntä syytettiin avunannosta valtio­petokseen ja yrityksestä ampua isäntänsä, mitkä Vesa kielsi. Tuomio oli 3 vuotta kuritus­huonetta ja kan­salaisluottamuksen menetys viideksi vuodeksi. Tuomio lie­vennettiin kansalais­luotta­muksen menettämiseksi  viideksi vuodeksi ja hänet määrättiin vapautettavaksi heti. Kun Anian Lackman nouti Edvartin kotiin, tämä oli niin huonossa kun­nossa ettei saanut kotiovea auki.
      Ja elämä jatkui. Vesat asuivat monessa paikassa, ensin muonalla, sitten vuokralla ja tor­pis­sa, kunnes he saivat oman paikan. ”Kun perustin oman kodin, tilasin kuukausimaksulla ompelu­koneen ja olen tehnyt omat ja lasteni vaatteet, mie­heni alusvaatteet ja työpuserot sekä ja vaatteita kylän lap­sillekin”. Vesat rakensivat Sakkolaan omakotitalon mutta muuttivat vuonna 1921 Härjänvatsan Sonnunpaitaan.
      Edvart kuoli tammikuussa 1938. Kotitalo siirtyi nuorem­man pojan Vilhon omistuk­seen. Vilho rakensi äidilleen kam­marin, jolle Maria antoi nimeksi Rauhan Maja. Siellä hän kirjoitteli sana­lippuja ja tarinoita kaikessa rauhassa.
      Maria Vesa kertoi pitäneensä pyhäkoulua Härjänvatsan kylässä parikymmentä vuotta. ”Sen halun perin isältäni, hän piti pyhä­koulua ja oli muutenkin Vanhan ajan mieheksi ete­vä.” Maria piti pyhäkoulussa ankaraa kuria. Pakanalähetys ompeluseu­ran hän myös perusti kylään ja se sai innokkaita kannattajia.

Murresanojen ja sananparsien kerääjänä

Sanojen ja sanontojen keruusta tuli Maria Vesalle harrastus,  jonka avulla hän sai mieluisaa sisältöä arkeen ja sosiaalista arvostusta. Ehkä se oli myös kompensaatiota toteutumatto­mille kouluhaaveille. Kaikki lähiympäristössä eivät keruuta kuitenkaan arvostaneet: ”ne on niitä Vesaskan jutui”, ja jotkut saattoi­vat suhtautua jopa pilkallisesti. Irvailusta ja pilkallisesta suhtautumisesta Maria Vesa mainitsee useasti. Usein Maria kirjoitteli­ sanalippuja iltaisin kun muut jo nukkuivat.
      Sanastajaa avustaneet tuntuvat olleen ihmisiä, joita on kiinnostanut kotiseutu ja perinne laajemminkin, ja he ovat usein kerän­neet tietoa myös Museovirastolle ja Suomalaisen Kirjalli­suuden Seuran kansanrunousarkistoon sananparsia, uskomuk­sia, taikoja ja tari­noita. 
     
Kun kysyttiin lelva- sanan käyttöä paikkakunnalla, Maria Vesa vastasi:

Tuolt ojakost puhaltaa kylmää siel on niit kylmii lähteensilmii – kyl siit ny tulee yöks aika hallia – lelväst nousee kylmää sumu, kyl aamul on maa valkonen. Lelvä on sellainen märkä ojakko tai lammen ranta, vetelä.  (47:456) 


Hyvin vetelät suot ja pikku lampejen rannat ovat lölviä mutta aho on ain aho. Vaan jost on ahos viel jotain risui ja puun latvoi, niin sanotaan rosiks (siis rosi). Vaan kun on aivan lakja (=aukea, puuton) puist ja risust on aho.  (47: 694)

Järven rannat ovat veden alla keväällä yleensä. Vaan sellaset rannat  jotka voidaan niittää kesällä kun vesi laskee ja ovat vähäveteläpohjasija sanodaan lölväksi. Siis mää niitin heinää lölväst. (47:767)

Lölvää: jos järvenranta on vähä vajottavaa heinän­teon aikana nii on lölvää. Vaa jost kuivaa heinän ajaks nii o luhtaa. On kovapohjasia ja veteliä järvenrantoja ja myös jokivarsia.  (47:1570)


                  
                                                               Sanalippu                                Sananaparsilaatikko    


Maria Vesan lähettämistä sananparsista muutama esi­merkki:

Meittii on pareittain niin kuin Leilän pirui.
Huh ryökäl. On täst paremmatki jätetty, sanoi entinen emäntä kun poika piikaa friias.
Pers on luatu piäremään mut ei kauroi kasvamaan.

Härjänvatsa ja Sonnunpaita

Jossain vaiheessa Maria Vesa kirjoitti sanalippujen mukaan: ”Mitähän jos tässä vähä reeraisin meidän kylästä. Tämän kylä nimi on Härjänvatsa ja tällä on takapää ja etupää minun kotini on keskikylässä ja postitoimisto Sammatin Lohilammen kylässä tässä aivan lähellä niinpä osote on Fiskari Lohilampi. Täällä on Härjänsuo ja Sonnilampi meidän paikan nimi on Sonnunpaita  meinattiin muuttaa Peltolaksi vaan Insinööri, joka oli lohkasemassa emätilasta pois sano et kyl peltoloi on joka pitäjäs vaan ei Sonnunpaitaa. niinpä annettiin olla. (Sonnunpaita itsenäistyi Pellin Torpasta 1928 3) Kaunis kylä - Lohjanjärven rannassa. tänne tuppaa Helsinkin Herrat, niinpä yksikin osti järven rannasta palstan ja Rakensi kesäasunnon ja anto nimen Satakerta, eikä meidän Härjänvatsassa ennen ollukaa Satakertaa.
Meidän kylästä on vanha Ronikka näistä päätaloista se näin kuuluu:

         Rannanpellossa on rantapiru
Vikkaraisella on vilu
Koivu sanoo et tällää koivui takkaan
Turri sanoo turvaa tupasi
Tölmä sanoo tällää tölkki oven taa
Pelli sanoo pan pellit kiini
Suurniemi sanoo pitäkää nysuunekiini”
     I
Tarinat ja uskomukset

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, yhdistys joka on Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen virasto, on kerännyt tarinoita ja uskomuksia. Maria Vesakin kävi ahkerasti vanhojen ihmisten luona ja kirjoitti muistiin heiltä kuulemiaan tarinoita. Esimerkiksi Karjalohjan historia –kirjassa on uskomustarina ihmisestä, joka nukkues­saan nieli käärmeen. Tarina on tuhansia vuosia vanha ja tunnettu ympäri Eurooppaa. Maria Vesa kuitenkin kertoo tarinan ole­van tosi ja tapahtuneen paikalliselle ihmiselle:
      ”Erääs talos oli kauan sitte, oli teijal, nykyisin sanotaan karjanhoitaja, siis teijal voin valmistus ollu tehtävänä. Niinpä hän lähti kylmää vettä perään niitty lähteel, siis voin pesua varten, matkal rupi väsyttämään. Teija eli karjanhoitaja ajatteli et mää menen vähän pitkäks tohon polul ja niin hän nukkus ja kun hän heräs niin hän meni lähteel otti vettä ja kotja. Koton kertos, et hän heitti maat ja näki unta, et joi kylmää vettä ja nyt on vatta niin täyn, et täytyy avata ha­meen helma nauha ja tuppas oksennus. Lopult arvasivat mikä vaivas. Tällättiin maitoo pataan kiehumaan ja kun maito oli kuumaa, niin flikka penkil suulas pää roikkumaan ja suu auki maitopatan pääl ja hän nieli höyryy. Aika suur käärme puros suust kuumaan maitopataan. Sit vasta flikka ties mikä häntä vaivas”. (Karjalohja, itsenäisen väen pitäjä, s. 421).

Toinen tarina koskee pyhätöiden tekemistä:

”Oli kerran köyhä ja rikas tyttö kirkon ajal marjas. Sillon tuli eräs vieras ja kysy köyhält tytölt että mitä varten olet tullut marjaan pyhänä. Tyttö vastasi, että saisi ruokaa. Vieras sa­noi: Mene kotja, siel on ruokaa. Nyt tuli rikkaan tytön vuoro. Vieras kysyi: Miksi olet tullut marjaan pyhänä. Että saisin helmet, vastasi tyttö. Silloin vieras antoi käärmeen tytön kau­­­laan ja sano, että tästä saat helmet kaulaasi. Men kot­jas.”  (Karjalohja, itsenäisen väen pitäjä, s. 425).
        Myös kummitukset, riihitontut, jättiläiset, aarnivalkeat ja enteet ovat kansan tarinoissa suosittuja aiheita. Länsi-Suo­messa varsin tuttu on tarina jättiläisestä joka ei pitänyt kirkon kellojen soitosta, vaan lähti tuhoamaan kirkkoa ison kiven kanssa. Tästä tarinasta on useita versioita Lohjan
seu­­dulla, ja Maksjoella on yksi tämmöinen jättiläisen hyl­käämä siirto­lohkare, jolla piti tuhota Lohjan kirkko. Myös kuolemalla on vankka sijansa tarinoissa. Maria Vesa kertoo:

”Kerran oli taas Vanhapiika kovas tuskas Vartosi kuolemaa Voik ku tuls kuolemaki et Pääsis näist maailman tuskist. Pitäjän oli tullu Nuori Pastori ja kuuli että sellanen Vanha­piika oli mökissäs joka Vartosi kuolemaa. Pastori poikkesi mökil ohikulkiessaan. Vanhapiika taas ruihnasi et ku tulis kuolemaki mää olen niin kipjä. Pastori meinasi et mitä Tehtäs jos kuolema tulis ovest ja sanos:  et Nyt mää vien. Lähretäskö pakoon. Vanhapiika riemastu ja sano et se on Helvetin hyvin Tiätty et siit pakoon lähretäs. Sitte pappi esitti ittes ja vähä jutteli kuolema asijoista. ja Vanhapiika pyys anteeks.
Se Pappi Elää Vielä ja minäkin tunnen niin että tämä on tosi” (SKS)
      ”Kerran oli Eräs nuori poika kuollut. Vietiin riiheen niin toiset pojat olivat tuuminut et mennään pitämään kaveril seuraa et ei olisi ikävä yksin maata riihes ja pojat alkoivat pelata korttia nostivat ruumiin pystyyn ja meinasivat mitäs sää kaveri laiskottelet nous ylös ja pirä valkiata et nährää jolles sää muuta viiti niin näytä valkiata ja pistivät tikun suuhusa ja alkovat pelata mutta kuollut rupi nauramaan ja alkoi kaatua silloin pojat lähti mutta yksi jäi riihen kynnyksel ja kiljatti kauhiast ja putos kuolleena riihen permannolle ei siis tarvinnut yksin olla sai kave­rin.” (SKS)
      ”Kerran oli erään miehel harmi kun oli saanut laiskan uijan. kerran hän pauhoi muijataans et sää viiti tehrä yhtikäs mitään toisil muijil on aika niput lankoi kehrätty sul ei yhtikäs mitään muija meinas et kyl mul on vaik eivät ol vikreis ja orsil roikkumas ne ovat keris ja vintis tuvan pääl tul kattomaan sitte mentiin muija meni vinttiin sanos äijää ol sää täs alhaal porsnos ja mää krämin vinttiin ja heitän kerii alas äijä jää vartomaan kerii muija heitti kerän äijät no  eks sää nää  et on vaan heitä takas kun oot kattonnut ja sitä pelii pitettiin kappaleen aikaa yhtä ja samaa kerää heitettiin ja siitä on jäänyt sananparsi    " heitä sää ylös mää heitän ales.  ”  SKS 54)
   
  Maria Vesan käsialaa

Kävi niin plötkästäs…   

Maria Vesa käytti ainakin kahdesti sanaa plötkästäs. Ensin keskimmäiselle pojalle kävi niin plötkästäs, että joutui olkimullin asemaan. Toisen kerran hänelle itselleen kävi plötkästäs kun käsi meni poikki. Sanaa plötkästäs ei löydy murrearkistosta. Se lienee Maria Vesan oma ilmaisu epä­toivotulle tai yllättävälle tapahtumalle.
      Elokuussa 1952 Maria kirjottaa sanalippujen lähetteeksi:
      ”Terve vaan

Lähedän tässä muutaman liuskan ja pyydän jos mahdollista lähettämään jokunen liuskan että saan Tämän sanastajan kysymykset Vastatuksi. On niin mieli monelle harakalle ja seipäälle kun arvostelijoita on taas vierellä. Ajattelin tehdä Rasunuken sellaisen kun olin Piikana palvel­lessani ja tuoda sille nukelle kapalovyön kun kapaloitiin viime talvena oli rikkinäinen vyö olen siis eläkemuori ja aika ei ole enää juok­sevan jäniksen seljässä – niin että aikaa on syyvä ja kylpeä.
Maria Vesa,  Lohilampi”
      Päiväämätön viesti edellisen jälkeen:
”Tulen taas pijakkoin Helsingin ja olen isomman aikaa. Vaan se nukke jää tekemättä olen siis tyhmä muija ja Häpeän heikkouttani oppineitten edessä. Ei ollut köyhän lapsella aikaa lukea Viisauden kirjoja. Vaan hyvä näinkin ei käy Liijon naapurit tuvassani, vaan yksin on nii hyvä olla omas Kokkosas. Saa ottaa Virsikirjan käresäs koska tykkää sanoi kerran Makkarjoen Vanha Miina.  ja niin se on meidän Vanhoitten me hyljätään. Ei kukaan katso puolleemme Laupiuden Silmilä.”
      Maria koki yksinäisyyttä, naapurit eivät käyneet ja monet   vanhoista tarinankertojista kuolleet. Muutamissa yhteyksissä Maria mainitsee keruutoiminnastaan aiheutuneen pilkkaa, ilmeisesti hän kärsi siitä. Mutta se toi sisältöä elämään ja toisaalta ”Työtä on vieläkin paljon ja työhaluja niin kuin ennenkin, vaan ei jaksa niin pitkiä päiviä raataa kuin ennen. Vaan siitä huolimatta välistä hyrisee rukki ja plätisee kangaan kluvat yhtä aikaa. Ja kun net vaikenee niin sitten tikittää ompelu­kone.  2/3 1948”. Maria oli tuolloin 62 vuotias.
      Maria Vesallakin lienee ollut unelma pyrkiä elämässä eteenpäin, mutta ei köyhillä ollut mah­dollisuutta opintielle. ”Häpeän heikkouttani oppineitten edessä. Ei ollut köyhän lapsella aikaa lukea Viisauden kirjoja.”
      Maria Vesa lähetti lähes kolmen vuosikymmenen aikana Sanakirjasäätiöön yhteensä 57 lähetystä, niin sanottua keruuerää, kaikkiaan 3933 sanalippua, mikä on hieno saa­vutus. Viimeisen lähetyksen päiväys oli 3.12.1964 ja se sisälsi 35 lippua, vastauksia kahteen eri Sanastaja-kyselyyn.
      SKS:n kerääjätietokannan perusteella Vesalta on tullut  erityisesti karjalohjalaisia uskomustarinoita 108 kpl ja his­toriallisia ja paikallistarinoita 14 kpl.
      Kansanperinteen valiokunnan pöytäkirjoissa kerrotaan Vesan vuonna 1936 saaneen kaksi rahapalkintoa (Kalevalan juhlavuoden kilpakeruusta).  Vuonna 1937 hän sai Aleksis Kiven Nummisuutarit –kirjan, vuonna 1949 kahdesti raha­palkinnon. Vuosina 1950 ja 1958 hänet palkittiin jälleen rahapalkinnoilla ja 1958 odotti vielä kirjapalkkio. 
Palkinto­summat olivat 100 – 300 markan suuruisia, kirjapalkinnot saattoivat olla arvokkaampiakin.
      Maria Vesa oli alusta lähtien ahkera ja huomioitu kerääjä. Hän kuului itsenäisen Suomen ensimmäisen polveen, joka teki uhrautuvaa työtä historiansa tutkimisen ja koko kansan vanhan henkisen pääoman tallet­tamisen edistämiseksi ja osallistui merkittävän kulttuuri­tekoon tallentamalla koti­seutunsa murretta.

      Maria Vesa vietti viimeiset aikansa Lohi­lammen vanhain­kodissa missä hän kuoli 79 vuotiaana vuonna 1965.




Lähteet:  
1) Maija-Liisa Länsimäki: Vapaaehtoiset vastaajat kirjassa Sanojen taivalta – Puoli vuosisataa Sanakirjasäätiön toimintaa. Toim. Tuomo Tuomi 1976. SKS
2) Anneli Hänninen: 1900-luvun alkupuolella murretta keränneiden amatöörien kieli-identiteetti.  Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 26 © Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Helsinki 2011
3) Anneli Hänninen: Elsa Haavisto, murteen kerääjä.  Hiidenkivi 3/2011
4) Veikko Kallio: Itsenäisen väen pitäjä (2005) s. 421, 425.
5) Maria Vesa: Elämäkerta. Käsikirjoitus,  2.3.1948, 16 s.
6) Tiina Räihä, arkistoamanuenssi,  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto
7) Riikka Tervonen, Suomen murteiden sanakirjan toimittaja, Kotimaisten kielten keskus


Haastattelut
Anni Franck, o.s. Vesa
Pirkko Kurtti
Veikko Lackman

LIITE:    

SUOMEN MURREALUEET                                                                                                    
Suomen murrealueiden rajat ja murrekartta ovat hahmottuneet vähitellen aineiston täsmentyessä ja tut­kimus­tiedon karttuessa. Jako itä- ja länsimurteisiin tunnettiin jo 1800-luvulla, jolloin myös käytiin ns. mur­teiden  taistelu suomen kirjakieltä luotaessa. Myös eräitä pitäjänmurrekokoelmia on kerätty jo 1800-luvulla.
Yksi kattavimmista murrekartastoista on professori Lauri Kettusen Suomen murteet -teokseen kuuluva kartasto (1940). Toinen merkittävä murrejakoa käsittelevä teos on professori Martti Rapolan Johdatus Suomen murteisiin (1947). Tässä artikkelissa käytetyt suomen kielen lehtori Erkki Savolaisen laatimat kartat (1998) on koostettu perinteisten murrealuekäsitysten pohjalta.
Suomi jakaantuu länsi- ja itämurteisiin ja edelleen seitsemään murrealueeseen (Kuva 1.) 1. Lounaismurteet 2. Hämäläismurteet, 3. Eteläpohjalaiset murteet, 4. Keski- ja Pohjoispohjalaiset murteet, 5. Peräpohjalaiset murteet, 6. Savolaismurteet, 7. Kaakkoismurteet Keltaisella merkityt rannikkoalueet ovat Suomen ruotsinkielistä aluetta ja pohjoisessa saamenkieliset. 


          
                                                               
  Kuva 1  Suomen murrealueet                 Kuva 2. Lounaismurteet                                                 
Lounaismurteet  (Kuva 2.)jaetaan edelleen kuuteen ryhmään, jossa Karjalohja kuuluu alaryhmään 6
Länsi-Uudenmaan murteet 
KarL   =  Karjalohja
Lohj   =  Lohja
Num    =  Nummi (nykyinen Nummi-Pusula)
Pus    =  Pusula (liitetty Nummi-Pusulaan 1981)
PyhUl  =  Pyhäjärvi Ul. (liitetty Karkkilaan 1969)
Sam    =  Sammatti
Viht   =  Vihti