Monilla on käsitys, että vanhukset hoidetaan kokonaan yhteisistä verovaroista.
Nykyään jokainen saa jo jonkinlaista eläkettä, on kenties säästöjäkin tai myytävää
omaisuutta, eli vanhus maksaa tarvitsemiaan palveluja niin pitkälle kuin omia
rahoja riittää.
Seniorikansalaiset osallistuvat monin tavoin yhteiskunnan toimintoihin. On harras-
tuksia ja vapaaehtoistoimintaa, kunnon ylläpitoa ja muita rientoja. Monet hoitavat
lapsenlapsiaan, virkkaavat ja kutovat, auttavat taloudellisestikin jos voivat. Isovan-
hemmat ovat pikemminkin auttajia kuin autettavia ja auttamistaakka omaisille
heistä tulee vasta vuosikymmenien päästä.
Avun tarve iän karttuessa kuitenkin kasvaa. Useimmat haluavat asua kotona niin
pitkään kuin mahdollista. Sitä voidaan jatkaa omaishoitajan turvin, mutta omais-
hoidon tuestakin jo säästetään. Lakisääteisiä vapaapäiviä ei aina toteuteta, vaikka
moni omaishoitaja olisi itsekin hoidon tarpeessa. Karmea esimerkki oli, kun puolisoaan
hoitanut ei huomannut oman tautinsa etenemistä ennen kuin oli myöhäistä.
Kotona asumista edistävät myös erilaiset kotipalvelut. Kaikki palvelut ja toimen-
piteet on hinnoiteltu erikseen, oli sitten kysymys kunnan tai yksityisestä kotiavusta.
Jos kaadut, ylösnostaminen maksaa, apteekissa, pankissa ja kaupassa käynti maksaa,
saunaan haku ja saunottaminen maksavat. Ja hinnoittelu on melko vapaata, palvelu-
asunnoissa tai kodissaan asuvan vanhuksen koko eläke kuluu erilaisiin palvelumak-
suihin. Silti laadukkaan palvelun toteuttaminen vähenevillä resursseilla on vaikeaa.
Kunnat ovat yrittäneet säästää jopa ulkoistamalla kotiavun henkilökuntaa, tuloksena
pakkoyrittäjyys, joka ei kunnolla elätä tekijäänsä. Suo siellä, vetelä täällä…
Lopulta edessä on muutto palvelutaloon tai vanhainkotiin. Kunta on demokraattisin
tapa järjestää palvelut, se on lähellä ihmistä ja ottaa paikalliset tarpeen huomioon.
Kuntien palvelutuotannosta 80% tehdään kuntien omana työnä. Myös yksityisiä hoiva-
palveluja on ollut jo pitkään. Jos yhden vanhuksen hoitaminen palvelutalossa maksaa
50 000 euroa vuodessa talosta ja laskutavasta riippuen, ongelma onkin suuri. Miesten
keskieläke 2011 lopussa oli 1 610 euroa ja naisten 1 258 euroa. Vaikka kunta veisi
eläkkeen viimeistä senttiä myöten, kaikkia kustannuksia ei saada katetuksi. Aina silloin
tällöin kuulee tarinoita, joissa vanhusta on kehotettu myymään kotinsa hoitokustan-
nusten kattamiseksi.
Tuntuukin merkilliseltä, että ulkomaiset sijoittajat ovat tekemässä maihinnousua Suo-
meen. Suuret voitot hoiva-alalta tulevat vain kuorimalla kerma päältä, eli rajaamalla
asiakaspiiri kaikkein maksukykyisimpään asiakaskuntaan. Joukossa on varmaan vero-
paratiisiyhtiöitäkin. Esimerkiksi amerikkalaisella franchise-ketjulla Home Instead´illa on
toimintaa jo 15 eri maassa. Suomessa sillä on toimintaa Vantaalla ja Tampereella.
On varmistettava, että hoivayrittäjät ovat rehellisiä. Moni vanhus ei pysty pitämään
puoliaan eikä kaikilla ole omaisia. Sosiaalipalvelujen järjestäminen on luvanvaraista toi-
mintaa ja hoivalaissa tarkkaan määriteltyä. Yksityisen sosiaalipalvelujen tuottajan on
haettava lupa alueelliselta hallintovirastolta, joka arvioi, täyttääkö hakija lain edellyttä-
mät vaatimukset. Lisäksi kunnalla on ensisijainen vastuu valvonnasta. Uuden sosiaali-
ja terveydenhuollon järjestämislain on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2015 ja kuntien
asema palvelujen järjestäjänä vahvistuu.
Mutta ennen kaikkea meillä jokaisella on vastuu vanhustemme hyvinvoinnista; välittä-
mistä ei saa jättää yhteiskunnalle.
KERTTU KERÄNEN