22. elokuuta 2013

FEMINISTIT ARMEIJAAN? Länsi-Uusimaa 23.8.2013


Keskustelu tasa-arvosta yritetään usein torpata alkuunsa vedoten varusmies-
palveluun, joka ei koske naisia. Mukaan vedetään synnyttäminen, joka ei ole 
velvollisuus. Mutta voiko muutaman kuukauden varusmiespalvelua edes ver-
rata lapsen synnyttämi­seen, hoitamiseen ja huolehtimiseen läpi loppuelämän?

Tasa-arvonaisten ja feministien tavoitteistoon naisten asepalvelus ei kuulu, 
vaan yleiset kansalais- ja ihmisoikeudet. Naisliikkeen historia alkaa jo 1700-
luvulta, jolloin monet valistusajattelijat vaativat naisten ja miesten tasa-
arvoa, äänioikeutta ja pääsyä ehdokkaaksi. Filosofi Jeremy Bentham oli jo 
11-vuotiaana havainnut naisten heikon juridisen aseman. Tunnettu feminis-
ti Johan Stuart Mill kirjoitti kirjan Naisen asema. Markiisi de Condorcet, 
matemaatikko ja klassinen liberaali puolusti ihmisoikeuksia, halusi parantaa 
naisten asemaa ja lakkauttaa orjuuden.

20.8. tuli Teemalta dokumentti Britannian naisten, oikeammin suffragetti-
en, äänioikeustaistelusta. Emmeline Pankhurst perusti 1903 suffragettien 
liikkeen vaatimaan äänioikeutta. Suuntauksia syntyi heti alkuun useampia, 
yhdet vetosivat perustuslakiin, toiset harrastivat kansalaistottelematto-
muutta ja kolmannet suoraa toimintaa. Naiset kieltäytyivät maksamasta 
veroja, järjestivät mielenosoituksia, särkivät paikkoja, istuivat vankilassa 
ja ryhtyivät nälkälakkoon. Viranomaiset yrittivät lopettaa lakot pakkoruo-
kinnalla. Ruokinta tuotti pysyviä vammoja ja se kiellettiin 1913. Samana 
vuonna Emily Davidson jäi laukkakilpailussa kuninkaan hevosen alle ja suff-
ragetit saivat ensimmäisen marttyy­rinsä. Äänioikeustaistelu kesti 50 vuotta. 
Vasta 1928 naiset saivat Britanniassa täyden äänioikeuden. Uusi-Seelanti 
oli myöntänyt äänioikeuden jo 1893, sveitsiläiset vasta 1970.

Suomen Naisyhdistys perustettiin 1884 ja Naisasialiitto Unioni 1892. Ne vaa-
tivat naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Minna Canth toi kirjoissaan 
esille epäkohtia naisten elämässä. Kun naimat­tomat naiset 25-vuotiaana 
vapautuivat isiensä holhouksesta 1894, heidän asemansa kehittyminen al-
koi. Vuoteen 1901 saakka piti naisten hankkia vapautus sukupuolestaan 
päästäkseen yliopistoon (mm. Emma Irene Åström ja Tekla Hultin), ja vuo-
teen 1926 saadakseen valtion viran. Ensimmäise­nä Euroopassa saatiin sekä 
ääni- että ehdokkaaksi asettumisoikeus 1906. Ja vasta vuoden 1929 avio-
liittolaki teki aviopuolisot oikeudellisesti tasavertaisiksi.

Ensimmäinen akateeminen naisasiayhdistys, Yhdistys 9 perustettiin 1966. 
Se keskittyi naisten ja miesten erilaisiin sukupuolirooleihin työ- ja perhe-
elämässä. Varsinaiset feministiset yhdistykset perustettiin 1970-luvulla, 
mutta toiminnan laantuessa moni siirtyi Naisasialiitto Unioniin. Naisten 
asevelvollisuus ei liene ollut minkään järjestön tavoitteena.

Kannattaisiko keskustella miesten keskinäisen tasa-arvosta? Juhani Kaskea-
la totesi kesällä 2009, että nuorten huonon kunnon vuoksi meillä toteute-
taan jo nyt valikoivaa asevelvollisuutta. Jos ei halua armeijaan, voi vedota 
esim. huonoon fyysisen kuntoon tai nokkosallergiaan. Alokkaista viitisen-
sataa keskeyttää jo ensimmäisellä viikolla. Palveluksen aloittamista voi ly-
kätä opiskeluun vedoten. Hyvä siviilipalveluspaikka tukee opintoja tai am-
mattia. Samaan aikaan ikätoverit hikoi­levat maastossa.

Metro-lehden 20.8. mukaan viidennes varusmiespalvelukseen pyrkivistä on 
naisia. Ilmeisesti he ovat havainneet asepalvelun tuomat edut, kuten joh-
tajakoulutuksen. Puolustusvoimat antaa muu­takin opetusta, esim. autopa-
taljoonassa voi saada perustason ajokorttiopetuksen, jopa C- ja CE-luo­kan 
paperit. Ajokorttiuudistuksen jälkeen edun arvo on kiistaton, vaikkei kul-
jetusalalle aikoisikaan.

Naiset voivat mennä ravintolaan tai kirjastoon ilman herraseuraa, avata 
pankkitilin ja päättää suku­nimestään. Mutta samapalkkaisuus ei toteudu… 
Tasa-arvoasiat ovat nykyään jo osa hallin­toa, niistä vastaa nykyisessä hal-
lituksessa Paavo Arhinmäki.


KERTTU KERÄNEN
--------------------------------------------------------------------------------------
Kuinka ollakaan, HS:ssä ilmestyi eilen kirjoitus ns. miesten johtajuus-
koulutuksesta!!!!   Ja omaan koumnini verkkoversioon heti pari sairasta (?) 
kommenttia, kuten arvasinkin.

TEEMAT ELÄMÄ & TYYLI ELÄMÄ

Näin armeija tekee pojista johtajia

 100
"Vittu, että tuntui hyvälle huutaa sille jätkälle niin kovaa kun lähti."
Pari kuukautta sitten en olisi voinut kuvitella yhdenkään esimiehen sanovan mitään näin tyhmää. Sitten menin armeijaan. Siellä törmäsin laumaan poikia, joista oltiin tekemässä miehiä. Armeijassa tarralappu hihassa tekee johtajan.
Perustin ensimmäisen yritykseni 19-vuotiaana. Sen jälkeen olen johtanut kymmeniä esimiehiä. Nyt olen 26-vuotias alokas. Suurin osa lähimmistä esimiehistäni on elämäntilanteessa, jossa minä olin kymmenen vuotta sitten. Heille asuntolaina ja veroehdotuksen täyttäminen ovat tulevaisuutta.
Ensimmäisen viikon mieleenpainuvin muisto jäi Puolustusvoimien keskijohtoon kuuluvasta miehestä.
Kymmenen vuoden työkokemuksen jälkeen hän seisoi käytävällä huutamassa teini-ikäisille pojille: "Paita housuihin!"
Se oli samaan aikaan sekä naurettavaa että pelottavaa.
Eristäytyneet olot ja teennäiset roolit luovat hyvät olosuhteet huonolle johtamiselle. Yksi esimerkki tästä on Stanfordin kuuluisa vankilakoe.
Stanfordin yliopistossa järjestettiin vuonna 1971 koe, johon valittiin 24 nuorta miestä. Kaikki koehenkilöt todettiin henkisesti terveiksi. Heidät arvottiin vankeihin ja vartijoihin.
"Vartijoiden" ainut tehtävä oli huolehtia siitä, että vankilassa säilyy kuri ja että "vangit" käyttäytyvät kunnioittavasti.
Vankilakoe osoitti, kuinka huonosti tavallinen ihminen hallitsee hänelle yllättäen annettua valtaa. Osa vartijoista syyllistyi sadistisiin ylilyönteihin, ja koe keskeytettiin ennenaikaisesti jo kuudentena päivänä.
Samankaltaisissa eristäytyneissä oloissa elää vuosittain noin 26 000 varusmiestä. Heistä joka kolmas koulutetaan johtajaksi.
Kysyin yhdeltä heistä, miksi uuteen ympäristöön tottumattomalle alokkaalle pitää huutaa, jos hän puhuu kännykkään 20 metriä sen paikan vieressä, jossa kännykkään on tarkoitus puhua. Vastaus oli: "Niin mua on opetettu."
Tuskin kukaan oli varsinaisesti opettanut huutamaan. Jostain oppi oli kuitenkin saatu. Koulukiusatuista tulee usein koulukiusaajia.Peruskoulutuskaudella olen oppinut laittamaan taskun kiinni, kun huudetaan "Tasku kiinni!" Nähtäväksi jää, opinko jatkokoulutuksessa, miksi taskun pitää olla kiinni, vai opinko vain huutamaan: "Tasku kiinni!"
Kirjoittaja on Brysselissä asuva yrittäjä, joka aloitti heinäkuussa alokkaana Suomen armeijassa.

8. elokuuta 2013

MUSTIA PILVIÄ LOHILAMMEN MUSEON YLLÄ, Länsi-Uusimaa 9.8.2013


Kun pienenä koululaisena kävin luokkaretkellä Lohilammen museossa, 
matka tehtiin Sammalon kuorma-auton lavalla, ilman korotettuja kaitei-
ta. Museosta muistan kaksi asiaa: vanhan polkupyörän, jossa etupyörä 
oli mahdottoman iso ja takapyörä pieni, ja puisen arkun, joka oli täyn-
nä kirjeitä.

1981 samainen arkku varastettiin kirjeineen päivineen. Kirjeitä oli kaik-
kiaan 3200 vuosilta 1878-1936 ja suuri osa niistä oli Johannes Lohilammen 
(vuoteen 1906 Johan Bergman) veljeltä Kaarlo Vanamolta, (ent. Karl Berg-
man), tunnetulta puutarhurilta, mutta kirjoittajia olivat myös ajan merk.
kimiehet sekä palkolliset mm. isoäitini. Vain kolmisensataa kirjettä on 
löytynyt.

Filatelistit olivat tietysti innoissaan leimojen ja postimerkkien vuoksi. 
Vuonna 1901 Venäjän keisari oli kieltänyt suomalaisten postimerkkien 
käytön, joten uudemmissa kirjeissä on venäläiset merkit. Tutkijoita taas 
kiinnostaisi kirjeiden paikallis- ja henkilöhistoriallinen sisältö, mitä varas 
tuskin ymmärsi. Virkavaltakin lienee pitänyt asiaa pikkujuttuna.

Lohilampi ei ole mikä tahansa tönö. Se on vanha rustitila, joka oli muo-
dostettu ruotujaossa kylän taloista ja sen isännät olivat samaa sukua 1500
-luvun puolivälistä saakka. Tila jaettiin 1781 kahden Enqvistin veljeksen 
kesken, mutta yhdistettiin uudelleen 1901. Tilan vanha kaksikerroksinen 
pää­rakennus oli rakennettu 1770-luvun lopulla suuren tulipalon jälkeen. 
Lisäksi museoon kuuluu syy­tinkirakennus, luhtiaitta, talli, ajokaluvaja, 
viljamakasiini ja kivinavetta.

Talon alakerrassa ovat iso tupakeittiö, emännän huone, isännän makuu-
huone ja toisessa päätyhuo­neessa kirjasto. Yläkerrassa ovat sali, kirkko-
huone, joka oli myös kappalaisen käytössä, kiertokou­luluokka ja vierai-
den makuuhuoneet. Salissa ja kirkkohuoneessa on useita esineitä Elias 
Lönnrotin huutokaupasta 1884. Karjalohjan kirkon huutokaupasta ovat 
peräisin kaksi kookasta keskiaikaista puuveistosta, joista toinen lienee 
nykyään Sammatin kirkossa, ja muutakin kirkkokalustoa. Kaiken kaikki-
aan museossa on noin 1500 esinettä kivikirveistä ulkomaisiin posliiniesi-
neisiin, on kivi- ja asekokoelma. Keräilyn oli aloittanut jo veljesten isä 
Johan Bergman.

Johannes Lohilampi ja Kaarlo Vanamo perustivat museon 1911. Johannes 
Lohilammen kuoltua perikunta myi Museon Sammatin kunnalle ehdolla, 
että se pitää siitä hyvän huolen ja kartuttaa ko­koelmia mahdollisuuksien 
mukaan. Museosta onkin pidetty hyvää huolta osin vapaaehtoistoimin.

Museo kertoo myös poikkeuksellisesta miehestä. J.Lohilampi teki opiske-
lujen jälkeen tilanhoidon ohella perunkirjoituksia ja toimi isänsä tapaan 
meklarina. Hän osallistui kunnan hallintoon, perusti Sammattiin osuuskas-
san, jonka kassalipas ja tilikirjat olivat Lohilammella. Hän osallistui puhe-
lin­osuuskunnan ja osuusmeijerin perustamiseen 1906 ja toimi sen johtajana.

Mutta nyt: Lohjan yhdistymishallituksen 1.11.2012 päivätyssä Lohjan talou-
sarviossa 2013 Lohi­lammen museolle ei ole varattu määrärahaa eikä myös-
kään taloussuunnitelmassa 2014-15. Museon sulkemisesta kaupungin sääs-
tämistoimena liikkuu huhuja. Säästöjä kertyisi vaivaiset 10000 € vuo­dessa.

Valtion budjettineuvottelut alkoivat tiistaina Königstedtin kartanossa. 
Museovirastonkin määrä­rahoja pienennettäneen ensi vuonna. Siis kat-
seiden kääntäminen valtiovallan puoleen voi olla turhaa ja Lohilammen 
Museo on suuremmassa vaarassa kuin Paikkarin Torppa kaksi vuosi sitten.

Lohilammen Museo on arvokas kulttuuriperintökohde. Näyttää siltä, ettei-
vät kaikki ole täysin ymmärtäneet tätä asiaa – vielä. Auttaisiko oman tuki-
yhdistyksen perustaminen?

KERTTU KERÄNEN