PRKL! Meidän rapun hissistä on kadonnut jakkara! Se oli
tuiki tärkeä niille
asukkaille, jotka juuri ja juuri olivat jaksaneet raahautua
kaupungilta ko-
tiin, ehkä juuri sillä tiedolla, että pääsee hississä istumaan. Hissin
jakka-
ralle saattoi myös laskea 20 kiloa painavat ruokaostokset ja tarkastella
punaisia painaumia käsissä hissimatkan ajan. Simo-katti on myös tottunut
hissinkäyttäjä. Se koikkelehtii
aina itse rappuja pitkin neljännestä kerrok-
sesta alas, mutta ylös meno hissillä
on itsestään selvää. Nyt hän katsoo
minua joka hissimatkalla syyttävästi, missä
on jakkara? Oletko piilottanut
sen? Simolla oli tapana hypätä heti jakkaralle
pesemään itseään tai katse-
lemaan hissin takaseinän ikkunasta, kun kerrokset
vilahtivat ohi. Tai ei
ne mitään vilahtaneet, meidän talon viipalehissi on
maailman hitain.
Hissijakkaran teki 1990-luvun lopulla Tillanderin pappa, 90v.
Hänellä lie-
nee ollut autotallissaan pieni puutyönurkkaus, jossa oli sahat ja
höylät ja
muut tarvittavat vekottimett. Pappa
teki jakkaraan myös puiset kahvat
molemmille sivuille ja kun se oli puuvalmis,
hän petsasi sen ruskealla läpi-
kuultavalla puuöljyllä. Lopputulos oli kerrassaan
kaunis!
Jakkara oli tarkoitettu Iida-vaimolle, joka oli myös melko
iäkäs ja hyvin
sairas. Iida pääsi päivittäin ulos juuri hissin ja jakkaran
avulla. Ulkona
pappa nosti hänelle pyöräkellarista tuolin etupihan
seinustalle. Siinä Iida
istuskeli kesäaikaan tunnin tai puolitoista ja jutusteli
liikkeellä olevien
naapureiden kanssa maailman menosta. Etupihalla oli
varjoisaa ja kuiten-
kin lämmintä ja vasta ilta-auringon säteet paistoivat sinne suoraan.
Tillanderien jälkeen jakkaran oli tarkoitus jäädä hissiin
ikiaikaisesti mui-
den asukkaiden avuksi ja iloksi. Ainakin kerran se joutui
muuttokuormaan,
kun se oli lastauksen ajaksi nostettu käytävään ja muuttomiehet
luulivat
sen olevan muuttotavaraa. Parin päivän päästä muuttajat palauttivat
sen.
Nyt sitä ei ole palautettu. Jakkara kuuluu meidän talon hissiin aina
maail-
man tappiin saakka!
Samaan aikaan hissijakkaran myötä hävisi toisenkin rapun
hissituoli, par-
haillaan ikkunaremonttia tekevien työmiesten suojamatto,
lattiaharja ja
rikkalapio ja pari polyuretaaniruiskua. Kenties muutakin.
Vuosi sitten vohkittiin käyttämästäni uimahallista hiustenkuivaaja.
Kun
tilalle tuotiin uusi, sekin kelpasi. Kun uimahallin väki keksi kiinnittää
kui-
vaajan johdon ruuveilla seinään, laite pysyi paikoillaan. Herttoniemen
terveysasemalla oli koppi
asiakkaille verenpainemittausta varten. Saman-
lainen ruuvikiinnitys piti tehdä sielläkin.
Ei ole tiedossani, montako veren-
painemittaria ehdittiin viedä, mutta sanotaan
että muutama.
Mistä tämä epärehellisyys, vähäarvoisten esineiden varastelu
ja näpistely
johtuu? Niillä ei voro
todellakaan pääse rikastumaan, mutta kiusaa siinä
syntyy. Tämmöisille nilkeille on Lohjan seudulla oma
nimitys: konfoijari.
Eeva Joenpellon kirjassa Vetää kaikista ovista konfoijari
luonnehditaan
näin: ”…se on semmoinen vähän halveksittava ihminen, joka näpistelee
tai
ottaa jotain pientä, kun tilaisuus
tulee. Sen verran kuin jaksaa kantaa,
jotain pientä. Varas, tavallaan, mutta ei
mikään suuri varas …” Ymmär-
ryksen puute
ja kyky erottaa omat ja toisten tavarat näyttää puuttuvan
täysin. Tulee mieleen, onko tämä osoitus
äskettäin todetusta suomalaisten älykkyysosamäärän laskusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti