KONFOIJARIT JOUKOSSAMME. (Pöytälaatikkoon) Helmik. 2015

PRKL! Meidän rapun hissistä on kadonnut jakkara! Se oli tuiki tärkeä niille

asukkaille, jotka juuri ja juuri olivat jaksaneet raahautua kaupungilta ko-

tiin, ehkä juuri sillä tiedolla, että pääsee hississä istumaan. Hissin jakka-

ralle saattoi myös laskea 20 kiloa painavat ruokaostokset ja tarkastella 

punaisia painaumia käsissä hissimatkan ajan. Simo-katti  on myös tottunut 

hissinkäyttäjä. Se koikkelehtii aina itse rappuja pitkin neljännestä kerrok-

sesta alas, mutta ylös meno hissillä on itsestään selvää. Nyt hän katsoo 

minua joka hissimatkalla syyttävästi, missä on jakkara? Oletko piilottanut 

sen? Simolla oli tapana hypätä heti jakkaralle pesemään itseään tai katse-

lemaan hissin takaseinän ikkunasta, kun kerrokset vilahtivat ohi. Tai ei 

ne mitään vilahtaneet, meidän talon viipalehissi on maailman hitain.

Hissijakkaran teki 1990-luvun lopulla Tillanderin pappa, 90v. Hänellä lie-

nee ollut autotallissaan pieni puutyö­nurkkaus, jossa oli sahat ja höylät ja 

muut tarvittavat vekottimett.  Pappa teki jakkaraan myös puiset kahvat 

molemmille sivuille ja kun se oli puu­valmis, hän petsasi sen ruskealla läpi-

kuultavalla puuöljyllä. Lopputulos oli kerrassaan kaunis!

Jakkara oli tarkoitettu Iida-vaimolle, joka oli myös melko iäkäs ja hyvin 

sairas. Iida pääsi päivittäin ulos juuri hissin ja jakkaran avulla. Ulkona

pappa nosti hänelle pyöräkellarista ­tuolin etupihan seinustalle. Siinä Iida 

istuskeli kesäaikaan tunnin tai puolitoista ja jutusteli liikkeellä olevien 

naapureiden kanssa maailman me­nos­ta. Etupihalla oli varjoisaa ja kuiten-

kin lämmintä ja vasta ilta-auringon säteet paistoivat sinne suoraan.

Tillanderien jälkeen jakkaran oli tarkoitus jäädä hissiin ikiaikaisesti mui-

den asukkaiden avuksi ja iloksi. Ainakin kerran se joutui muuttokuormaan, 

kun se oli lastauksen ajaksi nostettu käytävään ja muuttomiehet luulivat 

sen olevan muuttotavaraa. Parin päivän päästä muuttajat palauttivat sen. 

Nyt sitä ei ole palautettu. Jakkara kuuluu meidän talon hissiin aina maail-

man tappiin saakka!

Samaan aikaan hissijakkaran myötä hävisi toisenkin rapun hissituoli, par-

haillaan ikkunaremonttia tekevien työmiesten suojamatto, lattiaharja ja 

rikkalapio ja pari polyuretaaniruiskua. Kenties muutakin.

Vuosi sitten vohkittiin käyttämästäni uimahallista hiustenkuivaaja. Kun 

tilalle tuotiin uusi, sekin kelpasi. Kun uimahallin väki keksi kiinnittää kui-

vaajan johdon ruuveilla seinään, laite pysyi paikoillaan.  Herttoniemen 

terveysasemalla oli koppi asiakkaille verenpainemittausta varten. Saman-

lainen ruuvikiinnitys piti tehdä sielläkin. Ei ole tiedossani, montako veren-

painemittaria ehdittiin viedä, mutta sanotaan että muutama.

Mistä tämä epärehellisyys, vähäarvoisten esineiden varastelu ja näpistely 

johtuu?  Niillä ei voro todellakaan pääse rikastumaan, mutta kiusaa siinä 

syntyy.  Tämmöisille nilkeille on Lohjan seudulla oma nimitys: konfoijari. 

Eeva Joenpellon kirjassa Vetää kaikista ovista konfoijari luon­neh­ditaan 

näin: ”…se on semmoinen vähän halveksittava ihminen, joka näpistelee tai 

ottaa jotain pientä,  kun tilaisuus tulee. Sen verran kuin jaksaa kantaa, 

jotain pientä. Varas, tavallaan, mutta ei mikään suuri varas …”  Ymmär-

ryksen puute ja kyky erottaa omat ja toisten tavarat näyttää puuttuvan  

täysin. Tulee mieleen, onko tämä osoitus äskettäin todetusta suomalaisten älykkyysosamäärän laskusta?