Koulut alkavat, jippii! Saa tavata kavereita loman jälkeen! Mutta, mutta, joillekin pienille koululaisille koulu voi muuttua hyvänkin alun jälkeen vastenmieliseksi paikaksi. Enkä puhu nyt koulukiusaamisesta, joka olisi oman virtensä väärti. Itselläni ilon elämästä tappanut seikka ekaluokalla oli, etten osannut laskea. Pienessä sinisessä laskuvihkossani oli opettajan punaiset pukkimerkinnät levinneet kyynelistä ja sotkeneet koko sivun, kaikki sivut. Niin mainio opettaja kuin Faina Pyykkö olikin, hän ei huomannut. Siis lähes jokainen pieni laskutoimitus oli väärin, joskus olin arvannut oikein. En osannut laskea edes paljonko on 3+4?.
Kun taas eräänä iltana itkin ja tuhersin kotilaskujen kanssa, vanhempi sisareni kysyi, mikä nyt on. Laske sormilla! Näpelöin sormiani eestaas eikä siitä mitään apua ollut. Sisareni tarttui käsiini ja näytti miten ensin valitaan kolme sormea ja sitten neljä ja lasketaan alusta yhteen. Mikä mieletön oivallus! Siitä lähtien laskeminen kävi kuin tanssi ja tehtävät oli hetkessä tehty kaikki oikein. Olisin halunnut lähteä heti kouluun kello kahdeksan illalla! – Eikä opettaja edes huomannut edistystä, joka oli tapahtunut yhdessä yössä.
Sittemmin olen aina tsekannut pikkulapsilta, osaavatko he laskea sormilla. Moni lapsi osaa kouluun mennessään jo lukea ja laskeakin, mutta eivät kaikki. Sitten myöhemmin oli kiva laskea vaikka miljoonia yhteen, lapset tykkäävät suurista luvuista. Ja voi sitä riemua, jos osaa laskea sataan! - Nyt on tärkeätä, että ekaluokkalaisten vanhemmat ovat tarkkana; jokin muukin pikkuasia voi tärvellä alkuun pääsyn.
Kertotaulut olivat seuraava, missä piti ponnistella tosissaan. Nehän oli osattava ulkoa. Ja häpeän häpeä: kolmannella luokalla jäin laiskalle kolmen kertotaulun vuoksi! Laiskalle jääntiä ei enää edes käytetä, mutta siitä minä aikoinaan hoksasin, että osaamisen eteen on tehtävä töitä.
Keskikoulussa matematiikka vaikeutui uudestaan. Geometria oli kuitenkin minun lajini, se oli konkreettisempaa. Siinä saattoi päättelemällä onnistua, jos ei ollut viitsinyt opetella teoreemoja. Tuloksen oikeellisuudestakin sai vihiä katselemalla kuvioita. Aatellaan nyt vaikka Pythagoraan teoreemaa (mun lemppari), sen osaan vieläkin vaikka unissani.
Algebrasta en voi sanoa samaa. Onhan se järjestelmällistä ja loogista jos tietää ne asiat, jotka on sovittu. Opettaja, rehtori Tauno Heikkilä käveli lenseästi pulpettien välissä ja tolkutti itselleen ja meille: Matematiikka on kaunista…matematiikka on niin kaunista… ja varmemmaksi vakuudeksi läimäytti karttakepillä leveään lahkeeseensa niin että lähin oppilas miltei säntäsi pystyyn. Algebra tökkii vieläkin, mutta jos jossain sitä tarvitsisin, katsoisin netistä. Siellä on algebran kursseja, kauniina ja helppotajuisena. Olisipa ollut jo aikaisemmin…mutta eipä ollut nettiä eikä edes laskukoneita silloin.
Laulaminen sen sijaan oli kivaa ja mutkatonta. Yläluokilla laulua ja musiikkia opetti Henrik Helmer Krohn. Muistan, miten me hänen harjoittamanaan lauloimme kirkon parvella adventtina Hoosiannaa niin, että kirkko raikui. Ja Krohn vaati lisää: ”Huutakaa! Niin kovaa kuin kurkusta lähtee!” Ja kyllä me huusimmekin! Noin viikko sitten Karjalohjan kirkon 150-vuotisjuhlissa tuli huutokuoromme mieleen katsellessani puuttuvia parvia. Kirkkohan paloi 1970-luvulla, eikä parvia akustiikan vuoksi rakenneta uudestaan. Mutta juhlista puuttui jotakin - kirkkokuoro! Ja oishan se ollut komeeta jos piispakin olisi ollut paikalla.
Tästä pääsimmekin ideaani: lapsikuoro joka kouluun, siitä tulee useimmille onnistu-misen meininki.
KERTTU KERÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti