Keväällä tuli keskikoulun päättymisestä 50 vuotta. Kokoonnuttiin, vaihdettiin kuulumisia ja muisteltiin opet-tajia. Yksi heistä oli Rauno Velling, joka opetti meille viimeisellä luokalla historiaa, äidinkieltä ja piirustusta. Hän oli tuolloin 21-vuotias nuorukainen, kuusi vuotta meitä vanhempi. Hän oli ujo, opinnot vielä kesken, mutta hän pukeutui korrektisti ja oli kuin tuulahdus toisesta maailmasta! Kerran piti piirtää muotokuva vierustoverista, mutta Orvokki piirsikin kuvan opettajasta, ja tämä oli asiasta mielissään. Usein koulun jälkeen Velling haki pöytäkannulla maitoa Tukkisen kaupasta. Joulujuhlaan hän harjoitutti luokan pojilla (esilukijana Arja) Kiven näytelmän seitsemän veljeksen joulusta, sen missä koko sauna palaa.
En koulun jälkeen enää tavannut Vellingiä, mutta 1970-luvun lopulla törmäsin häneen Andre Brinkin Tuokio tuulessa -kirjan kautta. Kirjan esipuheen oli kirjoittanut Rauno Velling. Tarina sijoittuu 1700-luvun Etelä-Afrikkaan ja kertoo tutkimusmatkailijan vaimon jäämisestä yksin autiomaahan. Retkikunta oli hajonnut busmannien ryöstettyä puolet häristä ja kuuden hottentotin karattua loppujen härkien kanssa. Tällöin mies yksinkertaisesti käveli erämaahan ja katosi. Hottentottimies Adam löysi vaimon ja heidän selviytymistari-nansa alkaa. - Olin hyvin vaikuttunut kirjasta joten ostin divarista oman. Se voi hyvinkin olla keräilyhar-vinaisuus, sillä sisäkannessa on kirjailijan omistuskirjoitus: To Marianna L – in pleasant memory of a few instants in the Swedish sun. Andre Brink, May 1978 ”(Alkuteoksen nimi on An Instants in the Wind). Lisäksi kirjassa on virhepainanta: esipuhe on kirjan keskivaiheilla uudestaan painettuna tekstin päälle, eikä tapahtumista näiltä sivuilta saa selvää.
Vielä kerran Velling ristesi elämääni ollessaan jo Porvoon Sanomien päätoimittaja ja Helsingin Yliopiston tiedotuspäällikkö. Opiskelin Käpylän iltaoppikoulussa ja nyt hänen rouvansa oli äidinkielenopettajani. Kun piti kirjoittaa arvostelu jostakin kirjasta, Tuokio tuulessa oli listalla ja valinta helppo. Mainitsin aineessa sivu-mennen, että esipuheen oli kirjoittanut entinen opettajani. Sain arvosanaksi 10+ ja palautteen mukana tuli käyntikortti, jonka taakse Rauno Velling oli kirjoittanut toivotuksen menestyä opinnoissa!
Luokkakokousta varten hain tietoja Googlesta hakusanalla Velling. Osumien joukossa oli Seppo Loposen (Tuokio tuulessa –kirjan kääntäjä) kirjoitus, jossa hän kertoo entisen esimiehensä 1970-80 luvun taitteessa olleen päätoimittaja Rauno Velling. Velling kuului joukkoon, joka valitsi vuosittain kirjallisuuden Nobelin saajan. Hänen ehdokkaansa vuodesta toiseen oli columbialainen Gabriel Garcia Marquez, jonka kirja Sadan vuoden yksinäisyys oli sellainen mestariteos, ettei sitä voisi sivuuttaa. Kun palkinnon aina sai joku muu, Velling nauroi, että taas meni palkinto jollekin puolalaiselle vähemmistökielen edustajalle! – Marquez sai Nobelinsa vuonna 1982.
Rauno Vellingin kuolemasta tuli viime vuonna kymmenen vuotta. En ollut aikaisemmin tiennyt hänen merkittävästä työstään kulttuuritoimittajana ja kolumnistina tai ansioistaan suomensukuisten kansojen kielen ym. tutkijana. Mutta näinhän elämä menee, vanhempiemmekin kuoltua tulee mieleen, että olisi siitä ja siitä asiasta pitänyt vielä puhua. Ja opettajien persoona saattaa alkaa kiinnostaa vasta koulun jälkeen, usein kun on liian myöhäistä.
Kerttu Keränen
kesäkarjalohjalainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti