Istuskelin taannoin yliopiston kirjastossa etsimässä mikrofilmeiltä äitini
kirjoituksia 40-luvun tamperelaislehdestä. Huomio kiinnittyi siihen, että
jopa toisella puolella Suomea tapahtuneet ladonpoltot uutisoitiin ja teki-
jöiden nimet julkaistiin jos oli tiedossa. Siihen aikaan ladonpolttajat pan-
tiin kasvatuslaitokseen, muutenkin teko oli häpeällinen. Latoja ei enää
juurikaan ole, ja nuorisorikollisuus saanut uusia muotoja.
Saako rikollisen nimen ja kuvan julkaista? Journalistien eettinen ohje on
väljä tai ainakin se jättää harkinnanvaraa: ”Tietojarikoksentekijästä,
syytetystä tai epäillystä ei yleensä voida julkaista, jos ne paljastavat
erityisen arkaluonteisen rikoksen uhrin.” ...”uhrin henkilöllisyys on suo-
jattava, ellei sillä ole poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä”.
Käytännössä rikoksentekijän kohtelu vaihtelee. Jos tekijä on julkisuu-
den henkilö, sensaatiolehdet saattavat elämöidä asialla pitkäänkin,
motiivinaan taloudellinen hyöty. Jos rikos kohdistuu yhteen henkilöön
ja tekijä on tavallinen rivikansalainen, ei tekoa välttämättä pidetä
yhteiskunnallisesti merkittävänä, eikä nimiä julkaista. Joka tapauk-
sessa uhri ja omaiset saavat osansa kakusta, lopuksi ikäänsä, vaikka
heidän yksityisyyttään pyrittäisiinkin suojaamaan. Lasten- ja naisten-
suojelun kannalta olisi perusteltua julkaista pedofiilien- ja raiskaajien
nimet kuvien kera.
Silloin tällöin vaaditaan rattijuoppojen nimiä Internetiin, mutta mai-
nittu rikos on jo niin yleinen, ettei nimilistan julkaisulla ole häpeä-
rangaistusarvoa. Sen sijaan protestilistalle joutumista yritetään vält-
tää kaikin keinoin. Virossa julkaistaan oikeusministeriön toimesta
lastensa elatusavun maksamatta jättäneiden listaa. Joku jo kaipasi
vastaavaa meillekin. Mutta siinä rangaistaisiin köyhyydestä, ei rikok-
sesta. Tappelijat ja autovarkaat ansaitsisivat omat listansa myös,
mutta siinä käy helposti niin, että sällit ryhtyvät pyrkimään listoille.
Julkisuus ei ole yksiselitteinen asia. Breivik julkaisi Internetissä en-
nen terroritekojaan sekavan ja osaksi muilta kopioidun 1500-sivui-
sen manifestin. Hän halusi myös julkista oikeudenkäyntiä ja mahdol-
lisimman suurta näkyvyyttä mediassa. Ensimmäinen käsittely meni
suljetuin ovin. Häntä ei myöhemminkään pitäisi päästää selittele-
mään tekojaan, ajatustensa levittämiseen. Halveksiva vaikeneminen
on oikea tapa, ei julkisuudella palkitseminen. Oslossa osa kaupoista
ja kioskeista ei myy lehtiä, joissa on Breivikin kuva etusivulla.
Svenska Dagbladetin päätoimittaja ei pidä boikotista ja sanoi sen
johtavan Breivikin epäinhimillistämiseen (?) ja siten pelon lisäänty-
miseen.
Lehdistö kertoi myös tarpeettoman tarkasti pommitarvikkeiden ke-
miallisen koostumuksen ja voimakkuuden sekä sen, mistä aineksia
saa. Lisäksi ostajalla pitää olla viljelyalalla toimiva yritys. Näistä
uutisointi voisi olla epämääräisempää. Moni vähemmän älykäs po-
tentiaalinen pomminrakentaja jäisi ilman tietoa ja pommi rakenta-
matta. Aselakien kiristämiselläkään ei välttämättä ole tehoa, kun
nokkela murhamies voi aina liittyä Breivikin tapaan ampumaseuran
jäseneksi.
Risto Uimonen kiitteli Turun Sanomissa mediaa siitä, että Norjan
terroritekojen päivästä toiseen kestänyt uutisointi oli pysynyt
hanskassa. Sananvapauden nimissä ihmisillä on oikeus saada tietää.
Jos tietoja ei anneta tarpeeksi tarkasti, tieto leviää joka tapauk-
sessa sosiaalisessa mediassa. 93 uhrin nimien julkaisemisella kun-
nioitettiin heidän muistoaan. Myös pelastuneiden tarinoilla oli oi-
keutuksensa, vaikeneminen niistä olisi ollut väärin. Terroristeille
sananvapaus taas on palkinto, jota ei voi hyväksyä.
KERTTU KERÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti