TUNTEMATON SOTILAS. Länsi-Uusimaa 30.11.2012

Tuntematon sotilas ilmestyi suunnilleen 50 vuotta sitten, joulukuussa 1954.

Olin päättänyt olla ikinä lukematta tuota kirjaa, mutta puoli vuotta sitten

lupasin virolaiselle kirjailija Imbi Pajulle lukea sen. Hän oli Otavan kirjalli-

suusillassa keskustelemassa Erkki Tuomiojan kanssa kirjastaan Suomenlah-

­den Sisaret, jossa käsiteltiin Suomen ja Viron lottajärjestöjen yhteistyötä.

Paju mainitsi Linnan käsi­telleen Tuntemattomassa lottia halventavasti.

 

Kirja herätti valtavasti keskustelua varsinkin Helsingin Sanomien kriitikon

Toini Havun lyttäyksen jälkeen; luin myös hänen arvostelunsa. Havu vertasi

Tuntematonta Jussi Talven sotaromaaniin Ystäviä ja vihollisia, joka on kir-

joitettu etupäässä upseeriston näkökulmasta. Linna katsoi asioita sammak-koperspektiivistä, tavallisten sotapoikien kokemuksista. Suomalainen soti-

las kiroilee, käyttää alkoholia ja purnaa.

 

Tuntemattoman pohjana olivat Linnan omat jatkosodan aikaiset kokemuk-

set. Lukemisen tueksi otin JP8:n vaiheet (johon Linnan yksikkö kuului) ja

Itä-Karjalan kartan, josta tosin ei ollut paljon apua. Kirjassa ei paikoista

paljon puhuttu ja vaikka tarina eteni kronologisesti, puhuttiin korkeintaan

”kesästä” tai ”syksystä”. Epäselvää oli, mihin ollaan pyrkimässä, mikä on

suunnitelma. Mahtoivat­ko upseeritkaan aina tietää ennen kuin viime het-

kellä, puhumattakaan tavallisista sotilaista. Moni käytännön asiakin olisi

voinut tulla kuvatuksi. Esimerkiksi pääsivätkö pojat koskaan saunaan.

 

Upseerien ja sotilaiden luonteenpiirteet oli mestarillisesti kuvattu. Pojat

olivat kotoisin eri puolilta Suomea ja heidän murteensa toivat väriä muu-

tenkin sujuvaan kerrontaan. Henkilöistä suosikikseni nousi heti Hietanen,

ehkäpä länsisuomalaisen murteensa ja huumorin vuoksi. Jännitys nousi

huip­puunsa kohtauksessa, jossa hän heitti miinan panssarivaunun tela-

ketjuun ja onnistui. Ja ihmetteli sitten: ”Kyl mää ole senttä aika poika.

Mää ihmettele oikke ittiän. Mikä mää ollenka olenka! Suome sankari mää

ole.” Rokan riemastuttavista puheenparsista jäi mieleen ”Kuule sie väns-

kä…”. Yksit­täisenä tapahtumana Hietasen kuolema oli kauhein; sitä en

pystynyt yhtäjaksoisesti lukemaan. Koskelakin oli kuollessaan vasta 31-

vuotias. Kirjan loppuosa oli pelkkää perääntymistä, kauhua ja kuolemaa.

- Jatkosota kesti yli neljä vuotta ja päättyi aselepoon 4.9.1944.

 

Mitä tulee tähän lotta-asiaan, heitä oli talvi- ja jatkosodassa noin 230 000.

He toimivat viesti- ja ilmavalvontatehtävissä, hoitivat haavoittuneita sota-

ja kenttäsairaaloissa, tekivät ruokaa, hoitivat kanttiineja ym. Kirjassa pu-

hutaan lotista hyvin vähän. Pari kertaa syntyy suunsoittoa lottien ja upsee-

rien suhteista, mutta se on paljon siistimpää kuin nykypäivän kielenkäyttö.

Pitää myös muis­taa, että sotilaat ja lotat olivat useimmiten nuoria, jotka

ilman muuta vilkuilivat toisiaan. Rivisoti­laita kismitti se, että lotat olivat

upseerien perään. Kirjan lopulla perääntymisvaiheessa on tapaus, jossa

miehet kieltäytyvät auttamasta lottaa, jonka pyörä on rikki, ja huutele-

vat tälle solvauksia. - Eräs lotta kertoo muistelmissaan, että pojat käyttäy-

tyivät aina hyvin ja huolehtivat pommitusten yhteydessä että lotat olivat

suojassa.

 

Miten Linnasta tuli erinomainen kirjoittaja? Koulu oli jäänyt kesken. Parin

lyhyen työrupeaman jälkeen hän pääsi Tampereella Finlaysonin tehtaaseen

ja palasi sinne jatkosodan jälkeen. Samalla hän alkoi määrätietoisesti pe-

rehtyä kirjoittamiseen lukemalla: ensin historiaa, psykologiaa ja sitten suo-

malaisia romaaneja, suuret venäläiset klassikot jne. Hänestä tuli täysin itse-

oppinut kirjailija, joka lopulta sai akateemikon arvon.

 

KERTTU KERÄNEN