ARKIELÄMÄN JA TAITEEN RISTIRIITA. Länsi-Uusimaa 27.12.2014

Olen keräilijä. Keräilijät keräävät tavallisesti joitain esineitä, mita-

leita, kortteja, pinssejä, posti­merkkejä, rahoja, kirjoja tai jopa au-

toja. Minä kerään lehtileikkeitä yhteiskunnallisista asioista, historias-

ta, kirjalli­suudesta, taiteesta ym. Psykologit voivat tulkita tätä tai-

pumusta ihan miten haluavat, ja kyllä haluavatkin: keräilijä etsii 

turvaa tavaramäärästä. Keräilijä pönkittää itsetuntoaan. Keräilijä 

korvaa ihmissuhteet joko osittain tai kokonaan harrastuksellaan. 

Yleensä keräilijä on onnellinen ja aika käy harvoin pitkäksi.

Joskus näkee artikkeleita keräilijöistä. Esimerkiksi opetusministeriön 

entinen kansliapäällikkö Jaakko Num­minen on ”miljoonan leikkeen mies”. 

Hänkin kerää lehtileikkeitä yhteiskunnallisista asioista. Äskettäin oli 

HS:ssä artikkeli Soile Holstikon Aino Kallas kokoelmasta. Holstikon koh-

teena on Aino Kallaksen kirjat, niistä kaikki painokset ja kaikki mahdol-

liset käännökset. Kirjoja onkin jo kertynyt 500 kpl ja lisäksi muuta Kal-

lak­seen liittyvää aineistoa, kuten teatteri- ja oopperaesitteitä, kort-

teja, valokuvia, tauluja ja lehtileikkeitä.

Minulle oli käynyt samoin, olin löytänyt Aino Kallaksen kirjan Katinka 

Raben jostain divarista ja lukukoke­muk­sesta seurasi tarve saada lukea 

lisää. Ja eipä aikaakaan, niin hyllyssäni olivat Aino Kallaksen päiväkir-

jat ja useim­mat romaanit Sudenmorsiamesta ja Reigin papista lähtien.

Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kerätä ensipainoksia eikä käännöksiä.

Aino Kallas oli Krohnien kulttuurisukua, isänsä oli tunnettu suomalaisuus-

mies, kansanrunouden tutkija, suomen kielen ja kirjallisuuden professori,

runoilija ja toimittaja Julius Krohn, kirjailjanimeltään Suonio.  Tytär Aino 

tunsi jo nuorena intohimoa kirjoittamiseen. Mentyään naimisiin virolaisen 

Oskari Kallaksen (myöhem­min fil.tri, ministeri ja diplomaatti) kanssa per-

he asui aluksi Suomessa, sitten Saarenmaalla, Tallinnassa ja Lontoossa. 

He saivat viisi lasta. Aino Kallas pystyi asemansa ja varalli­suuden avulla 

järjestä­mään elämänsä kirjoittamisen, kodin ja edustus­velvol­lisuuksien 

välillä. Kirjoittamisrauhaa ei kotona ollut, joten Aino Kallas vuokrasi työ­-

huoneen muualta.

Toinen lehtileikkeiden keräilykohteeni on kuvanveistäjä Eeva Ryynänen. 

Hän valmistui Taideakatemiasta 1940, muutti Pielisen takamaille pien-

tilan emännäksi saaden jopa mestarilypsäjämerkin. Hän teki kolmen­-

kymmenen vuoden ajan tilan- ja karjanhoidon ohella veistoksia etupääs-

sä puusta. 1970-luvulta lähtien Ryynänen saattoi ryhtyä koko­päivä­toimi-

seksi taitei­li­jaksi. Meillä oli onni käydä hänen ateljeessaan silloin, kun 

hän oli veistämässä tilaustyötä, yli kymmen­metristä reliefiä yksityishen-

kilölle Kanarian saarille. Viiti­senkymmentä hänen veistoksistaan on ulko-

mailla. Vuonna 2001 valmistui pihapiiriin Itä-Karjalasta tuoduis­ta ikike-

loista oma kirkko, Paaterin kirkko. Mies teki isommat puutyöt ja Eeva 

veisti. 

1977 hän sai Pro Fin­landia-mitalin ja pro­fessorin arvonimen vuonna 1998.

Näiden molempien taiteilijoiden kohdalla olen usein miettinyt, voiko tai-

teellisen into­himon ja luomispakon padota tietyksi ajaksi, elää sitkuelä-

mää ja hyväksyä, että tämä on nyt tätä. Riittääkö sivutoiminen luomis­työ? 

Useimmiten tämä ristiriita koskee naistaiteilijoita. Aino Kallas kärsi arki-

elämän vaatimusten ja kirjoittamisen ristipaineesta, Eeva Ryynänen il-

meisesti eli sovinnolla sitkuelämää. Emme tiedä. Aino Kallas vain kirjoitti 

tuntemuksensa julki.

KERTTU KERÄNEN