Suomessa on asunut väkeä 10 000 vuotta, 9900 vuotta käytetty kirvestä. Sitten keksittiin moottorisaha, jolla pärjättiin 25 vuotta. Nyt ovat käytössä metsätyökoneet, eikä kirvestä ole tarvittu 50 vuoteen. Kun näkee tiepuolessa hakatun metsän, se on kuin sodan jäljiltä: maapohja valtavien metsäkoneiden myllertämä, rumia kantoja, oksia ja risuja pitkin ja poikin.
Kävin kävelemässä Karjalohjan harjulla, sen leveällä, kivisellä ja juurakkoisella polulla. Polku on runsaan kilometrin pätkä hautausmaan ja ennen koulua olevan sorakuopan välillä. Metsä ja syksyn lehdet tuoksuivat, Puujärvi väikkyi puiden takana ja ilma oli ihanan raikas hengittää! Tätä polkua kepsuttelin joskus vuosikymmeniä sitten reppu selässä kouluun. Ja kauniina kesäiltoina, sukupolvesta toiseen, ovat nuoret parit kävelleet täällä onnellisina käsi kädessä.
1960-70-luvulla harjulta kaadettiin paljon puita, mutta nyt hongat ovat melkein täydessä pituudessa taas, tosin eivät niin komeina kuin silloin. Syntyy huoli siitä, että jos puita taas joskus tulevaisuudessa kaadetaan, käytössä eivät ole moottorisahat tai kirveet, vaan järeät metsätyö-koneet. Harjun polku on silloin vaarassa! Suomessa toki on yleinen harjujen suojeluohjelma, mutta pätisikö se juuri täällä? Voisiko tällaisilla alueilla tehdä tarvittavat hakkuut käsityönä, moottorisahalla edes ja kirveellä?
Karjalohjan-Sammatin tiet ja polut kiinnostavat minua henkilökohtaisistakin syistä. 1910-luvulla isoisäni oli tullut Hämeen takametsistä Fiskarsiin puukkotehtaalle töihin. Samaan aikaan isoäitini oli karjakkona Lohilammen rusthollitilalla Sammatissa. Nuoret tunsivat toisensa, tulivathan he samasta pitäjästä. Pappa kävi jalkaisin riiuureissuilla Lohilammella.
Olikohan hänkin näillä reissuillaan käyttänyt harjun polkua? En tullut sitä koskaan kysyneeksi, mutta sitä kysyin, miten ihmeessä hän pääsi Orivedeltä Fiskarsiin, kun ei ollut autoja. Pappa nauroi ja sanoi että olihan junat! Ensin junalla Orivedeltä Hyvinkään kautta Lohjalle, laivalla Karjalohjalle ja sitten jalkapatikassa Fiskarsiin. Pappa patikoi varmaan harjun eteläpuolella kulkevaa tietä, mutta voin sulkea silmäni ja nähdä, miten naiset keskiajalla riensivät harjun polkua pitkät hameenhelmat liehuen Karjaalle päin. Kanssakäymisen ja asioinnin suuntahan oli satoja vuosia Pohjanpitäjään ja Karjaalle. 1800-luvulla harjulla askelsi myös Topelius Maamme-kirjaa miettien. Ehkäpä myös Lönnrot?
Tiet yleensäkin ovat kiehtoneet minua kouluajoista lähtien. Harjun polku on osa kotiseutua, paikallishistoriaa. Se on käytössä syntynyt, ei rakennettu väylä, kuin jalankulkijoiden Hämeen Härkätie tai Kuninkaantie. Hämeen härkätietä käyttivät hämäläiset kauppiaat ja maanviljelijät matkoillaan Turkuun. Tien nimi syntyi härkien yleistyttyä tienvarsitaloissa, härkiä kun ei koskenut kyyditysvelvollisuus. Kuninkaantie syntyi 1300-luvun puolivälissä. Sitä myöten kulkivat kuninkaat, virkamiehet ja posti Tukholmasta Viipuriin.
Etelämpänä Euroopassa kulkeneesta, pinjojen ja mailitolppien reunustamasta roomalaisten Via Appiasta on rippeet jäljellä. Sen varhaisin osa Roomasta Capuaan valmistui vuonna 312 eaa. ja sitä käyttivät niin kauppiaat, Rooman legioonalaiset kuin senaikaiset postilaitoksen lähetit.
Minulla on ollut kunnia kävellä Via Appialla, Rooman legioonalaisten ja muiden sileäksi marssimalla kiveyksellä ja Karjalohjan harjun leveällä, kivisellä ja juurakkoisella polulla. Kummassakin syntyy harras tietoisuus elämästä ennen meitä, vuosisatoja ja ehkä vuosituhansia sitten. Toivoisin polun harjulla säilyvän ikuisesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti