1800-luvun alkupuolella vanhusten- ja köyhäinhoidosta Suomessa vastasi kirkko. Kunnallis-laki vuodelta 1873 muutti hallintoa ja siirsi muun muassa köyhäinhoidon kuntien tehtäväksi. Asetus yleisestä vaivaishoidosta uudistettiin vuonna 1879 ja se velvoitti kunnat auttamaan elatusta vailla olevia vanhuksia, lapsia, raajarikkoja, heikkomielisiä ja pitkällisempää tautia sairastavia. Ylöspito järjestettiin pitämällä huutokauppa viattomien lasten päivänä. Huutolaiset annettiin niille, jotka huusivat heistä pienimmän summan. Talolliset huusivat tavallisesti lapsia, joista oli apua talon töissä. Köyhät huusivat hoidokin saadakseen lisätuloja. Huutolaisen ylläpito oli usein huonoa ja valvonta olematonta. Huutokauppoja järjestettiin vielä 1920-luvulla.
Jotkut kiersivät mieluummin kerjäläisinä kylästä kylään. Kerjääminen oli yleistä 1800-luvun alussa eikä sitä saanut kitketyksi Ruotsin eikä Venäjän hallinto. Kerjäläiset eivät päässeet vaivaishoitoon paitsi siellä missä olivat kirjoilla. Kirjoille taas pääsi vain, jos oli elättänyt itsensä ko. kunnassa kaksi vuotta, eikä siis ollut köyhäinhoidon tarpeessa.
Poikkeaako nykymeno paljoakaan tuosta? Nettikeskustelussa eräs äiti murehti lapsensa oloa perhepäivähoidossa. Lapsi sai eri kohtelun kuin hoitajan omat lapset, joiden teke-misiin ei puututtu samalla tavoin kuin hoitolapsiin. Huutolaislapset taas saattoivat joutua tekemään kellon ympäri töitä ja ylöspito oli ihan toista kuin talon omilla lapsilla. Eriarvoisuus alkaa varhain ja mitä se tekee lapsen itsetunnolle? Päiväkodissa lapset ovat sentään tasa-arvoisia keskenään. - Kyseessä oli siis yksittäistapaus, eikä tällä äidillä ilmeisesti ollut valinnan mahdollisuutta.
Ei ole kaukana huutolaismenettely vanhustenkaan kohdalla. Hoivapalveluja yksityiste-tään tai ulkoistetaan ja kilpailutetaan säästöjen toivossa. Kilpailutus edellyttää tuotteista-mista. Mutta voidaanko hoivapalveluja edes kunnolla tuotteistaa? Toimenpiteitä kyllä, mutta miten mitataan toiseen ihmiseen suhtautuminen, tapa jolla palveluntuottaja kohtaa palvelun saajan? Pelkät toimenpiteet eivät hyvässä hoivapalvelussa riitä.
Entä terveydenhuolto? Kolme vuotta sitten luovuttiin lääkärien oikeudesta ottaa yk-sityispotilaita julkisissa sairaaloissa. Nyt helmikuussa HUS päättää yksityissairaalan perus-tamisesta julkisiin tiloihin. Perusteluna on tilojen käytön tehokkuus, hyvien lääkärien pysyminen viroissaan ja se, ”etteivät vuorineuvokset halua jonottaa arkena julkisessa sairaalassa”. Ehkä suunnitelmaa ei kannata torpata, eikä enää voikaan. Silti, verorahoja ei pitäisi syytää yksityiseen terveydenhuoltoon, mutta uuden sairausvakuutuslain mukaan julkisissa tiloissa toimiva yksityinen sairaala voi saada Kela-korvauksia vuoteen 2015 saakka. Ainakin.
Ulkoistusesimerkiksi sopii kun kunta vähentää väkeä hoivapalveluista ja kehottaa työntekijöitään ryhtymään yrittäjiksi. Vanhukset yrittävät kaikkensa, ettei apua tarvitsisi ostaa ja tukeutuvat mieluummin sukulaisiinsa, jos niitä on. Kun aikoinaan tein tutkimusta naisyrittäjyydestä, oli äärimmäisen vaikea saada haastateltavia. Osa vastanneista oli ns. pakkoyrittäjiä, entisiä kunnan kodinhoitajia, joiden tulotaso oli heikentynyt yrittäjyyden myötä. Mitään ei jäänyt käteen ja niinpä he yrittivät kaikin keinoin vaihtaa alaa.
Onko missään tutkittu, kuinka paljon ulkoistaminen, kilpailuttaminen, tuotteistaminen ja valvonta maksaa? On alkanut kuulua kuiskauksia, ettei ulkoistaminen olisikaan niin edullista. Ja, kun valtion tai kunnan järjestämisvastuu on poistettu, sitä ei saada takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti