Kirjoittamisessa on riskinsä. Koskaan ei voi olla kyllin tarkka, jos tavoitteena on olla pahemmin tökkimättä ketään. Silti on metkaa havaita, miten lähipiiri tai omakohtainen kokemus muuttavat omia käsityksiä. Ja kaikilla asioilla on monta puolta, ainakin kaksi. Moni lukija nokkaantuu, pahastuu, tietää enemmän tai on muuten vaan eri mieltä. Kritiikkiä pitää kuitenkin kestää, mutta toisaalta lukeminen on vapaaehtoista.
Olin aikoinaan hyvin kriittinen kaikkea mainontaa kohtaan ja laskeskelin, paljonko minkin tuotteen hinnassa on mainos- ja muita markkinointikuluja. Kuka syö pöydässäsi? Mainosmies! Poikani, joka oli 90-luvulla aloittanut opinnot taideteollisessa, sanoi: minäkin taidan päätyä mainosalalle, mitäs sitten sanot? Niin ei käynyt, mutta suhtautumiseni mainontaan suopeni. Onhan mainoksista hyötyäkin, niistä kuluttajat saavat tietoa uusista tuotteista ja palveluista. Kauneudenhoitotuotteiden ja alkoholin mielikuvamainontaa tosin pitäisi suitsia jotenkin.
Kansantaloudellisestikin mainonta on merkittävä toimiala. Se työllistää yli 10 000 ihmistä ja liikevaihtokin oli viime vuonna yli 1.6 mrd. euroa. Joskus tosin tuntuu sää-littävältä, kun nuoret lahjakkaat ihmiset tekevät kovan paineen ja aikataulujen puris-tuksessa töitä - suoraan jätepaperiin. Tai ihmiset hipsivät jääkaapille aina TV:n mai-nostauon aikana.
Valtakunnan ykkösjälkiviisas Kalle Isokallio heitti viime viikolla, ettei jäähallien rakentaminen hänen mielestään mitenkään kuulu kunnan tehtäviin. No, siinähän voisi luetella samaan joukkoon muutkin urheilulaitokset, urheilukentät, uimahallit ja niin edelleen. Tähän Mies tokaisi, että on hyvä, että lapsilla ja nuorilla on urheilu- ja harras-tuspaikkoja. Sitä paitsi käyn itse ahkerasti uimahalleissa. Ja suloiset sisarentyttöni tyttäret pelaavat tosi pätevästi jääkiekkoa LOKV:n riveissä ja voittivat viime kaudella aluesarjassa kultaa. Halleja pitää olla, ja jos verovaroista niiden rakentamista tuettaisiinkin, niin voisivatko ne tulla omillaan toimeen sitten jatkossa? Kenties tulevatkin.
Pakko laittaa suuta soukemmalle myös maahanmuuttajien suhteen. Kerrostalossamme asui jonkin aikaa irakilainen mies suomalaisvaimonsa ja vanhan terrierinsä kanssa. Kun he muuttivat taloon, tunsin heidän koiransa takia epäluuloa, kun kissani olisi voinut tavata sen rapussa ja kissakoirasota on valmis. Kissani on vankkaa maalaisrotua ja tahtoo ulos monta kertaa päivässä, pakkanen ja kinoksetkaan eivät haittaa. Se osaa jopa itse avata molemmat ovet, jos ei muu auta. Mutta tämä irakilainen. Voi hyvin olla, että hän on Irakin kurdeja. Ja kurdien puolella olen ollut niin kauan kuin muistan. Hän oli kohtelias, huomaavainen ja tyylikäs. Hän tervehti kaukaa ja aina virisi jotain pientä puhuttavaa. Jotkut suomalaiset eivät edes tervehdi, vaikka ollaan asuttu vuosia samassa talossa. Maahanmuuttajissakin on monenlaisia, on kerjäläisiä, taskuvarkaita ja pahempiakin, kuten suomalaisissakin. Kaikki he ovat yksilöitä ja kaikilla on oma tarinansa.
Kehitysapu vasta jakaakin mielipiteet. Se on kumminkin niin kaukainen asia, että voi huoletta olla kumpaa mieltä tahansa, puolesta tai vastaan. Mainoksen, jossa pieni värillinen tyttö katsoo suoraan silmiin ja tekstinä on ”Jos olisin tyttö – olisin raskaana ennen kuin opin lukemaan” luulisi vievän aseet vastustajilta, kuten muukin asiatieto naisten asemasta ja avuntarpeesta maailmassa. Tyttöjen koulunkäynnin turvaaminen on yksi tehokkaimmista kehitysavun keinoista; siitä hyötyvät lopulta heidän tulevat lapsensa, perheensä ja koko kylä.
KERTTU KERÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti