Tulipa osallistuttua Länsi-Suomen kartanoretkelle. Paitsi että retket ovat yleissivistystä kohottavia yleensä, reissulla syödään perinneruokia ja kuullaan historiallisia tarinoita joita kuunnellaan kyynel silmäkulmassa kertojan taidoista riippuen. Toisaalta olen jo umpikyl-lästynyt siihen, että joka kartanossa on kummitus. Tavallisesti se on onnettoman rakkauden vuoksi kuollut neito, joka jää harhailemaan ja kiusaa elossa olevia askelillaan öisin.
Yksi kartanoretken kohteista oli Vanhalinna Liedossa. Tilan mailla on tehty arkeologisia löytöjä ja siellä sijaitsee Suomen merkittävimpiin kuuluva linnavuori. Turun yliopiston kansatieteen ja arkeologian laitosten väki on rakentanut kartanon museoihin useampiakin näyttelyitä, sekä pysyviä että vaihtuvia. Meneillään ollut Elämänlanka – näyttely esitteli naisten työn ja elämän kautta entisaikojen tapakulttuuria. Eli millaista oli ennen vanhaan tytön elämä vauvasta hautaan. Työtähän se, pikkulikasta lähtien. Monia esillä olleita työvälineitä ei käytetä enää, emmekä niitä kaikkia edes tunnistaneet, vaikka äitimme kenties niitä nuoruudessaan käyttivätkin, äidinäidit ainakin. Museossa oli myös täytetty, komea korppi. Se ei varmaan sen kummemmin liittynyt tytön elämään, mutta olipahan tuotu sekin näkösälle.
Opas sitte arvuuttelemaan tiedämmekö mikä on pataluha? Ei kukaan tiennyt. No pataluha on oljista tehty pyöreä kranssi, ikään kuin seppele, joka emäntä tai piika pani ruokapöytään ja sen päälle pyöreäpohjaisen padan. Eipä polttanut pata pöydän pintaa eikä kaatunut kellelleen. Pataluha oli jo kevättä kohti mentäessä kulunut niin ohueksi, ettei se enää toimittanut virkaansa vaan piti vaihtaa uuteen. Siis kun haukutaan ihminen pata-luhaksi, tarkoittaa se haukkumista niin lättänäksi kuin pataluha lopuillaan on.
Tietämättömyytemme (varmasti se oli tuttua joka ryhmän kohdalla) innosti opasta niin, että hän tarjosi vielä toisen herkun: umpimähkän. Retkiväki oli edelleenkin ihan H. Moilasena. Noh, mähkä on alun perin tarkoittanut hiillosta. Umpimähkä syntyy, kun leivinuunin hiilet tuupitaan peränurkkaan, ja peitetään umpeen tuhkalla tai turpeella. Aamulla sitten sohitaan umpimähkään, puhalletaan hiillosta ja saadaan tuli syttymään. Ei tulitikkuja ole aina ollut! Tai laitetaan halko umpimähkän päälle, niin se syttyy omia aikojaan palamaan. Umpimähkässä saattoi kypsentää vaikka naurishaudikkaita. Nykyään umpimähkä kuvaa sattumanvaraisuutta.
Jotenkin eri sarjaa on ilmaus konfoijari. Tai ehkäpä se on vain harvinainen, eikä ole levinnyt yleiseen käyttöön koko maassa. Minäkin olen kuullut sen ainoastaan Eeva Joen-pellon Vetää kaikista ovista –kirjassa ja vielä paremmin mielikuva porautui muistiin TV:n teatteriesityksestä. Siinä kauppias Oskari Hännisen naama nousee lehden takaa, kun hän pitkään kiemurreltuaan kysyy vaimoltaan, mikä konfoijari on. Vaimo tuntee Lohjanseudun murteen ja kertoo auliisti, että se on semmonen vähän halveksittava ihminen, joka näpistelee tai ottaa vähän kun tilaisuus tulee. Sen verran kun jaksaa kantaa, jotain pientä. Pistää taskuunsa. Varas, tavallaan, mutta ei mikään suuri varas. Ja voi se olla ihminen, joka lupaa yhtä ja tekee toista. - Ja pian vaimolle valkenee, että näin on kylän vaikutusvaltaisin mies, Albert Julin, luonnehtinut hänen miestään, kylälle muualta muuttanutta kauppiasta, Oskari Hännistä. Se on semmone piän konfoijari vaa.
KERTTU KERÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti