Tunnustan heti, etten ole lukenut Jane Austenin 1811 julkaistua
kirjaa Järki ja tunteet, enkä mitään muutakaan hänen tuotannos-
taan. Epäilen, että pahimman ahmimiskautenani niitä ei ollut Kar-
jalohjan kirjastossa. Olin kyllä lukenut Emily Brontën Humisevan
harjun ja sisarensa Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanit,
amerikkalaisen Louise M. Alcottin Pikku naisia ja kanadalaisen L.M.
Montgomeryn Anna-sarjan. Pari Alcottin kirjaa tuli kerratuksi myö-
hemmällä iällä isomummun kirjahyllystä.
Kävin katsomassa Austenin kirjaan pohjautuvan näytelmän Helsingin
kaupunginteatterissa. Olin liikkeellä ilman suuria odotuksia. Jos jo-
tain odotin, niin odotin näkeväni jotain naivia, lapsellista ja todella
ennenvanhaista, huokailua ja kyyneleisiä katseita…
Näyttämöllä oli pari tuolia, vaatekaappi ja kottikärryllinen hiekkaa.
Ei siis dramaattista esiripun nousua tai yläluokkaisen kodin interiööri-
lavasteita. Perheen isä oli kuollut ja äiti kahden tyttärensä kera jou-
tui lähtemään ylellisestä kodistaan, koska englantilaisessa sääty-yh-
teiskunnassa veli peri kaiken. Ja sitten se melske alkoi.
Veljen ahne vaimo yritti estää veljeä maksamasta sisarilleen elatus-
apua, äiti etsi kiireellä uutta kotia. Koti löytyi, mutta se oli liian pie-
ni, vain neljä makuuhuonetta. Kävi entistä selvemmäksi, että tyttö-
jen ainoa mahdollisuus oli päästä naimisiin rikkaan tai edes varakkaan
miehen kanssa.
Sisarukset Elinor ja Marianne (Kreeta Salminen ja Sara Melleri) upeis-
sa epookkivaatteissaan olivat erinomaisia, mutta voimakkaat ajatukset
ja tunnetilat tuotiin esiin kauheasti huutamalla. Eikö ohjaaja Laura
Jäntti ja muut tiedä, että joskus kuiskaus kuuluu kovemmin. Tyttöjen
äiti (Eija Vilpas) oli hillityn huolestunut ja täti (Leena Uotila) suoras-
taan hurmaava. Hän kutsui neidot Lontooseen ja lupasi naittaa heidät
kuukaudessa. Nuorukaisia kyllä löytyi, mutta kaikissa oli vikaa. Hyviä
roolitöitä joka tapauksessa.
Oli kiehtovaa katsella frakkipukuisten palvelijoiden touhuja näyttämöl-
lä – he askelsivat keveästi kuin koreografian mukaan milloin jonossa
milloin rivissä toimitellessaan matkalaukkujen vientiä tai kukkien tuon-
tia. Tanssiaiset olivat visuaalinen napakymppi: parit tanssivat tyylik-
käästi näyttämön takaosassa pylvään takaa toisen taakse, valot ja var-
jot lisäsivät liikkeiden rentoa vauhtia. Onnellisessa lopussa ”vanhat”
kurkistelivat hauskasti nuorten kuhertelua.
Koetan ajatella miltä tämä kaikki näyttäisi nykytytöistä. Onko maail-
ma sittenkään paljoa muuttunut tasa-arvon ja koulutusmahdollisuuk-
sien myötä. Joskus tuntuu, että meno on suorastaan taantunut. Tai
mikä nyt sitten on taantumista; ainahan tyttöjen on pitänyt edes vä-
hän katsoa eteensä, ainakin millaisen isän lapsilleen valitsee. Talou-
delliset syyt eivät välttämättä pakota avio- tai avoliittoon. Mutta
muut tavoitteet: pyrkivätkö tytöt itse joksikin vai aikovatko elää mie-
hen kautta. Ja ovatko tavoitteet realistisia? Monen nuoren suuri ta-
voite on päätä malliksi, julkkikseksi, tähdeksi ym., mikä on julmaa,
lyhytnäköistä hömppää useimpien kohdalla. Meillä ei kuitenkaan
kurssiteta nuoria naisia rikkaiden miesten vaimoiksi niin kuin Venäjällä.
KERTTU KERÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti