KAKSIKASVOINEN GEORGE SOROS. Länsi-Uusimaa 21.10.2011

Tarkka lukija on varmaan huomannut, että luuppini alla ovat muun muassa

sellaiset herrat kuin Raimo Sailas (valtion säästölistojen isä, valtiovarainminis-

teriön valtiosihteeri, kansliapäällikkö), Björn Wahlroos (köyhien kepittäjä,

Nordean ja Sammon hallitusten puheen­johtaja), Janne Gallen-Kallela-Siren

(Helsingin Guggenheim-museon johtaja in spe, fil.tri, Helsingin kaupungin

taide­museon johtaja), mutta näitäkin kauemmin olen seurannut suursijoit-
taja, valuuttakeinottelija ja hyväntekeväisyysmies George Sorosin tekemisiä.

Hänessä jos kenessä on kaksi puolta. Lehtileike­kokoelmani hänestä on tuhti.

Soros on syntyjään unkarinjuutalainen (s. 1930), joka pääsi livahtamaan
isänsä kanssa saksalaisilta 1940-luvulla, opiskeli Lontoossa ja loi sitten mit-
tavan omaisuuden Yhdysvalloissa pörssikeinotte­lulla. Hän perusti oman sijoi-
tusrahaston jo 1969, johon oli saanut viisi miljoonaa dollaria varak­kailta
eurooppalaisilta.

Sopimuksen mukaan Soros sai 20 prosenttia voitosta. Pääoma oli kasvanut
1980-l uvun puoliväliin mennessä jo muutamaan sataan miljoonaan dollariin.
Sittemmin Soros on toiminut myös hyväntekeväisyydessä, lahjoittajana ja
tukenut muun muassa Puolan Solidaarisuus-liikettä ja Andrei Saharovia ja
muita toisinajattelijoita, tukenut ihmisoikeuksia ja demokratiaa, arvostellut
kapitalismia. Ja toisaalta: vuonna 2004 hän antoi 15 miljoonaa dollaria es-
tääkseen George Bushin uudelleen­valinnan presidentiksi ja vuonna 2010
miljoona dollaria kannabiksen laillistamishank­keeseen Kaliforniassa.

1980-luvulla Soros oli ystävystynyt New Yorkissa Pentti Kourin kanssa ja
herrat päättivät panna tuulemaan Suomessa, jossa silloin vielä oli kehitty-
mättömät rahamarkkinat. Ensimmäiset neuvot­telut osakeannista käytiin
vakuutusyhtiö Pohjolan kanssa, seuraavaksi Suomen Sokerin, Yhdys­pankin
ja Amerin kanssa. Viides yritys oli itse Nokia. Kaiken kaikkiaan näillä vii-
dellä osakeannilla sijoitettiin suomalaisiin yrityksiin yhteensä 1,13 miljar-
dia markkaa. Sekä Sorosin että Kourin varallisuus karttuivat tietysti huo-
mattavasti.

 

1990-luvulla Soros keikutteli, suorastaan rommautti Englannin punnan
kurssin myymällä 10 miljardin dollarin arvosta puntia. Punta vedettiin
pois Euroopan vaihtokurssijärjestelmästä ja devalvoitiin. Myös Venäjän,
Malesian ja monien muidenkin maiden valuutat ovat joutuneet Soroksen
pelinappulaksi.

Runsas viikko sitten vaikutusvaltaisten yritysjohtajien ja poliitikkojen
joukko Soros keulakuvanaan ehdotti avoimessa kirjeessä ratkaisuksi Eu-
roopan talousongelmiin yhteisen budjettiviranomaisen perustamista.
Itse asiassa euroalueen talousministeriötä, jolla olisi verotusoikeus ja
joka säätelisi ja valvoisi tiukasti valtioiden taloudenpitoa. Talouskasvun
ylläpitämiseksi pitäisi kehittää suunnitel­ma; velkaongelmaa ei hoideta
ilman talouskasvua. Samalla voitaisiin tiivistää puolustuksellista ja ulko-
poliittista integraatiota.

 

Vetoomuksen ovat allekirjoittaneet 97 EU:n kohtalosta ”huolestunutta eu-
roop­palaista”, muun muassa Joschka Fisher, Emma Bonino, Javier Solana,
Martti Ahtisaari jne. Allekirjoittajien joukossa todettiin olevan vähän-
laisesti talousosaajia.

Tarkemmin ajateltuna vaatimuksessa on liittovaltion siemen, ellei suoras-
taan hedelmä! Moni kohta siinä on EU:n perussopimuksen vastainen, joita
ei noin vain muuteta. Päätarkoituksena lieneekin velkasaneerausten estä-
minen. Siitähän tulisi menetyksiä EKP:lle, pankeille ja sijoittajille! Paljon­-
kohan suursijoittaja George Soroksen rahoja onkaan uhattuna vai onko hän
aidosti huolissaan EU:sta?

KERTTU KERÄNEN

KUNTAVAAKUNOISTA. Länsi-Uusimaa 7.10.2011

Vaakuna-asiat ovat varmaan asialistalla loppupäässä, kun kuntaliitoksista
päätetään. Sammatti joutui jo luopumaan vaakunastaan ja samoin käy
Karjalohjalle. Toisinkin on tapahtunut: kun Lohjan maalaiskunta 1997
yhdistyi Lohjan kaupunkiin, maalaiskunnan vaakuna otettiin yhdistyneen
kaupungin vaakunaksi.

Heraldiikan historia alkaa jo antiikin Rooman asevoimista. Sotajoukoille
tarvittiin kuvallisia tunnuksia, lippuja ja vaakunoita. Sittemmin sodankäynti
ja turnajaiset olivat ritarien puuhaa, ja heraldiikka saavutti huippunsa
lipuissa mutta myöskin ritarivaakunoissa. Sodassa lippujen ja vaakunoi-
den piti näkyä kauas, ainakin nuolen-kantaman päähän ja ilmoittaa täten
omille ja vieraille, keiden joukoista oli kysymys. Varsinainen kulta-aika
alkoi 1200-luvuilla kestäen kolmisen sataa vuotta. Tuliaseiden yleistyttyä 
heraldiikan rappiokausi alkoi ja jatkui 1900-luvulle saakka.

Kansallisvaltioiden syntyminen Euroopassa nosti heraldiikan uuteen arvoon.
Ruotsin kuninkaat palkitsivat sodissa ja viroissa ansioituneita aatelisarvoilla.
Aatelissukuja Suomessa on 148 ja niiden vaakunat ovat esillä Ritarihuoneella
Helsingissä, missä niitä on kolme seinällistä, joukossa myös sammuneiden
sukujen vaakunat. Suomen valtiolla ja maakunnilla on vaakunat.

Vaakuntataiteen varsinainen nousu alkoi, kun kunnille annettiin oikeus
omaan vaakunaan. Aikaisemmin vain kaupungeilla sai olla vaakuna. Laki
kuntien vaakunoista annettiin 1949. Sen määräykset siirrettiin uuteen
kunnallislakiin 1976 ja edelleen kuntalakiin vuonna 1995. Kolmessa­kym-
menessä vuodessa joka kuntaan saatiin oma vaakuna. Sisäasiainministeriö
vahvisti kaikkiaan 466 kuntavaakunaa. Kuntaliitosten myötä niitä on sit-
ten poistettu käytöstä ja poistuminen kiihtyy. Jos kuntia lopulta olisi esi-
merkiksi 140, yli 300 vaakunaa poistuisi virallisesta käytöstä.

Suomalaiset kuntavaakunat ovat maailman parhaita. Näin on sanonut edes-
mennyt tanskalainen heraldikko Sven Tito Achen. Heraldikkojemme kolmen
kärki on Gustaf von Numers, Olof Eriksson ja Ahti Hammar. Näistä Ahti Ham-
mar on suunnitellut entisen Lohjan kaupungin vaakunan ja Olof Eriksson ny-
kyisen Lohjan ja Sammatin vaakunat. Karjalohjan vaakuna taas on Toivo Vuo-
relan käsialaa. Nummi-Pusula otti Nummen vaakunan käyttöönsä kuntien yh-
distyessä 1981. Sekä Nummen että Pusulan vaakunat ovat Gustaf von Numersin suunnittelemia. Valinta oli varmaan vaikea.

Vaakunoita koskevat tarkat säännökset ja ohjeet. Käytetään vain heraldisia
värejä, mieluiten vain kahta väriä, ei numeroita, kirjaimia eikä tekstiä, esi-
neiden muodot tyylitellään. Eläimet ja kasvit ovat suosittuja. Pinnan jaka-
misesta on omat ohjeensa.Karjalohjan vaakunassa on kuusisakarainen tähti
ja haaruristin muotoinen koivunoksa, kaikki kultaa sinisellä pohjalla. Vaa-
kuna pohjaa tietysti Topeliuksen Koivu ja tähti tarinaan. Olin aina pitänyt
vaakunassa olevia lehtiä pähkinäpuun lehtinä, kun Karjalohjalla on runsaasti pähkinälehtoja. Tammenlehdet olisivat olleet vielä paremmat, mutta Tope-
lius nyt puhui koivusta. Sammatin vaakunassa on vaahteran lehtiä, mikä muis-
tuttaa meitä paitsi Elias Lönnrotista että luonnon vehmaudesta. Jo kouluai-
kana opin, että koko Lohjan seutu on muinoin ollut ilmastoltaan ja kasvillis-
uudeltaan lauhkeaa lehtimetsävyöhykettä ja on osaksi vieläkin.

Kuntavaakuna on kunnan symboli. Sitä käytetään viireissä, virallisissa pape-
reissa ja kirjekuorissa, edustusastioissa, käyntikorteissa, liikelahjoissa jne.
Suomen Kuntaliitto ja Suomen Kotiseutuliitto ovat esittäneet, että yhdistyk-
set ja seurat voisivat käyttää lakkautettujen kuntien vaakunoita epävirallisi-
na kotiseutuvaakunoina. Hyvä näin. Vaakunat ovat kulttuurihistoriaa.

KERTTU KERÄNEN

__
Risto Piekan kirjoitus L-U:ssa 11.10.2011:

Vielä kunnan vaakunoista
Kerttu Keränen kirjoitti 7.10.2011 kuntien vaakunosita. Siinä oli mainittu myös Sammatti
ja sen vaakuna.
   Vaakunaan liittyen on välttämätöntä todeta seuraavaa: Lohjan ja Sammatin yhdentymis-
neuvotteluissa sovittiin yksimielisesti syksyllä 2008, että Sammatin vaakuna säilyy kotiseutu-
vaakunana.
   Kotiseutuvaakunan hallinnan ja sen käyttöoikeuden myöntäminen annettiin yksimielisesti
Sammatin kunnanvaltuuston päätöksellä Sammattiseuralle.
   Vuonna 2009 Sammattiseura päätti hyväksyä kunnallisvaakunalle erityisen käyttösäännön.
Tietääkseni se oli ensimmäinen Suomessa. Käyttösääntö löytyy Sammattiseuran kotisivuilta.
                                                                                                 
                                                                                                                    Risto Piekka
                                                                                      Sammattiseuran puheenjohtaja

LAUANTAIEHTOONA. Länsi-Uusimaa 23.9.2011

Lauantain ehtookellot kajahtavat verkkaan kirkontornista. Samasta suun-
nasta alkaa lähestyä valtava kurkiaura. Kurjet kailottavat kilpaa kirkonkel-
lojen kanssa ja jakaantuvat kahdeksi auraksi ennen kuin häviävät horisont-
tiin…. Harakka pyrähtelee naapurin pihakoivussa oksalta oksalle ja tarkkai-
lee lähitienoon hiljaisia, alakuloisia kujia, nauraen tuon tuostakin pilkalli-
sesti. Syystoimet puutarhassa ovat lopuillaan tältä päivältä, saunakin hil-
jalleen valmistuu ottamaan vastaan kylpijänsä, ohut savujuova tuskin erot-
tuu punaisena hehkuvaa pihlajaa vasten…

Saunan ikkunasta avautuu näkymä loppukesän hämärtyvään iltaan. Vanho-
jen luumu- ja omena­puiden muhkuraiset rungot erottuvat tummina, lähes
mustina kirkkaan vihreää nurmea vasten. Hitaasti vaeltavien pilvien ala-
reuna on hetken aikaa ranssinpunainen, auringon viime säteillään kultaa-
ma…. Muistelen edellistä saunanäkymääni, hiljaa virtaavaa, aina uuden
sinisen vivahteissa väikkyvää Oulujokea. Välillä sen pinta väreili kepeäs-
sä tuulenvireessä, joskus pinta oli peilityyni, joskus taas aallot nousivat
korkeina vastavirtaan puskevan tuulen voimasta ja rannassa hohtivat val­-
koiset, nuorten koivujen rungot, ja koivujen lehdet reunustivat maisemaa
ikään kuin kehyksenä…

Yritin tuossa tunnelmoida vähän Juhani Ahon tyyliin, saada kansallisromant-
tista herkkää kauno­kuvausta monien sivulauseiden, runsaiden adjektiivien
ja ajatuspisteiden höystämänä. Ennen aikaan koulussa ainekirjoituksen tai-
taja osasi matkia nimenomaan Juhani Ahoa. Ei se onnistu tuosta vain. Juhani
Aho oli tyylin mestari, maalailevine luonnon- ja kansankuvauksineen, realis-
tinen roman­tikko.

Juhani Ahon 150-vuotissyntymäpäivä oli 11.9. Nuoruudessaan hän oli menes-
tyvä lehtimies ja vaikuttaja, myöhemmin ensimmäinen suomalainen kirjai-
lija, joka elätti itsensä ja perheensä kirjoittamalla. Syntymäpäivää juhlistet-
tiin TV:ssäkin monin tavoin, muun muassa Yle Teema esitti ensin Nyrki Tapio-
vaaran 1937 ohjaaman elokuvan Juha ja pari päivää myöhemmin Peter von
Baghin perusteellisen dokumentin Ahon taiteilijasuvusta. Juha oli Ahon myö-
häisempien vaiheiden teos, triangelidraama, jossa hän keskittyi ihmisen sie-
lunelämän kuvauk­seen. Kansal­lis­oopperassa esitetään Aarre Merikannon sä-
veltämää Juha-oopperaa ainakin joulu­kuussa. Luvassa on Anna Kelon ohjaa-
ma, kovasti modernisoitu versio. Kaiken kaikkiaan Juhasta on tehty neljä
elokuvaa ja kaksi oopperaa. Hän oli erittäin tuottelias kirjailija ja tunnettu
myös ulko­mailla; hän aisti kirjal­lisuuden eurooppalaiset tuulahdukset ja
omaksui ne nopeasti. Ahon novelleja ja romaaneja käännettiin aikanaan
jopa kymmenelle kielelle.

Juhani Ahon romaani Rautatie ja tunnelmalliset lastut muun muassa ”Siihen
aikaan kun isä lampun osti” olivat kouluaikoina tylsää pakkopullaa, siinä
missä Aleksis Kiven seitsemän veljestäkin. Mutta aikuisena Ahonkin kirjoja
on voinut lukea uusin silmin, uudesta näkökulmasta. Romaanit Papin tytär
ja Papin rouva ansaitsevat tulla mainituksi erikseen.

Palataan vielä hiukan tuohon alun tunnelmointiin. Muistin vuosia sitten nä-
kemäni yleisönosasto­kirjoituksen, ehkä tekstareiden alkuajoilta, joka lyhy-
käi­syydessään kuului, sanasta sanaan: ”Meillä ei ole kerta kaikkiaan mitään
valittamista. Jukka ja Matti.” Se riemastutti suunnattomasti ja jäi ikiajoiksi
mieleeni. Allekirjoit­tajien nimistä tosin en ole enää aivan varma, mutta nä-
mä kaksi nuorukaista ilmeisesti olivat tehneet elämänsä oivalluksen. Tällai-
sena lauantaiehtoona, luonnon hiljaisen kauneuden lumossa, kannanottoon
on helppo yhtyä.

KERTTU KERÄNEN

SAILAKSEN SANOMAA. LänsiUusimaa 10.9.2011

A-studiossa 5.9. Raimo Sailas lausui taas, monen tivauksen jälkeen, kolme
säästöehdotusta ensi vuoden valtion budjettiin. Ensiksikin yritystuet.
On väitöstasoista tutkimustietoa siitä, että 70 % yritystuista valuu huk-
kaan, eli yritykset olisivat tulleet perustetuiksi ilman tukiakin. Jorma
Ollilakin sanoi vuosi sitten Elinkeinoelämän Keskusliiton seminaarissa,
että ”Pysyvät yritystuet sopivat huonosti markkinatalouteen”.

Valtio maksaa yritystukia 600 milj,euroa, takauksien, lainojen ja korko-
tukien kera summa on pari miljardia. Lisäksi kunnat maksavat innovaatio-
tukea 100-300 milj. euroa.

Toiseksi, valtiontalouden tarkastusvirasto on havainnut Kelan yksityi-
sestä sairaanhoidosta maksamien korvausten menevän lääkäreille ja
laboratorioille eikä potilaille. Nekin rahat voisi antaa kunnille tervey-
denhuollon järjestämiseksi. Ja kolmanneksi: Valtaosa asumistuista
valuu vuokriin pitäen vuokrat korkealla.

Sailas puhui opiskelujen tehostamisesta jo 2003, ja kritisoi välivuo-
sien lisäksi subjektiivista päivä­hoito-oikeutta, liian varhaista eläköi-
tymistä ja veronkevennyksiä. ”Jos Suomi halutaan pitää pystyssä,
työuria on pidennettävä kolme vuotta ja opiskeluaikoja lyhennettävä
vuodella”, toisti Sailas 2009. Työurat eivät ole pidentyneet kyllin
ripeästi.

Asennoituminen työhön on muuttunut. Kun sukulaistyttö ilmoitti yliop-
pilasjuhlissaan pitävänsä välivuoden, hämmästyin sanattomaksi. Mitä
tarkoittaa välivuosi? Hengailua papan sohvalla ja taskurahojen hakua
sossusta tai työvoimatoimistosta? Juuri kun on tultu täysi-ikäiseksi ja
pitäisi itsenäistyä? Joka neljäs ylioppilas ei hae minkäänlaiseen jatko-
koulutukseen lukion jälkeen. Toiset menevät töihin, toiset armeijaan,
mutta opintojen väliin jää keskimäärin kolme vuotta.

Viime vuonna Sailas kritisoi lähialuetukia: Venäjän tilapäisestä autta-
misesta oli tullut jo jonkinlainen automaatti, joka pitäisi lopettaa.
”Ei ole mitään mieltä ottaa miljardi-lainoja ulkomailta ja sitten tukea
naapuria, kun NL:n hajoamisestakin on sentään jo parikymmentä vuotta.”

 
”Kaikkein hedelmällisintä säästöpolitiikkaa olisi viinanjuonnin vähentä-
minen”, sanoi Sailas Porissa. Surullisin esimerkki on, kun poliisit vievät
kotiin päihtyneitä lapsia ja vastassa ovat päihtyneet vanhemmat. Viinan-
juonti vaikuttaa isosti sosiaali- ja terveyskustannuksiin. Itse jouduin äs-
kettäin käymään Marian sairaalan päivystyksessä. Odotushuoneessa mels.
kasi sekotilassa oleva nuorehko nainen, joka yritti polttaa tupakkaa, ki-
roili törkeästi ja uhkaili hepatiitilla. Kaksi vartijaa vahti häntä koko ajan,
meni mukaan vastaanotollekin henkilökunnan turvaksi ja jäi sitten odot-
tamaanpoliisin saapumista. Näitäkin tarvittiin kaksi.
 
Sailas sanoo olevansa hyvinvointivaltion puolustaja. Hänellä ei ole koskaan
ollut autoa, eikä näin ollen tunne autoilijoiden ongelmia omasta kokemuk-
sesta. Hän ei myöskään tunne lapsiperheiden arkea omakohtaisesti, mutta
lienee vähän perehtynyt tervey-denhoidon tilaan oman sairautensa vuoksi.
Kokemukset vanhusten hoidosta tulevat vasta sitten, kun käsi ei enää ole
vallankahvassa. – Kaikesta ei toki voikaan olla omakohtaista kokemusta.

Kysyin taannoin Kelan-ystävältäni, mitä tapahtuisi, jos asumistuet, aluetuet,
opintotuet, maataloustuet, työllistämistuet, vientituet jne. poistettaisiin?
Suomessahan ei pian tapahdu mitään ilman tukea. Pienen hiljaisuuden jäl-
keen hän vastasi: ”Katastrofi”.

"Kun puhutaan valtion tehtävistä, pitäisi palata ytimeen: valtion tulee jär-
jestää oikeuslaitos ja yleinen turvallisuus. On pakko ryhtyä pohtimaan, mitä
julkisilta palveluilta vaadimme. Valtio ei voi ratkaista kaikkia ihmisten on-
gelmia." sanoo Sailas. Onhan se niinkin.

KERTTU KERÄNEN



SS:n Kommentti:
kepa,

nyt en kyllä ymmärtänyt, oletko Sailaksen kanssa samaa mieltä,
vai väitätkö, ettei hän ymmärrä mitään, kun ei ole itse kokenut!

Minä olen ollut jo vuosia sitä mieltä, että suurimmasta osasta tukia
pitäisi luopua ja vastapainoksi laittaa palvelut kuntoon. Valitettavasti
tässä maassa ei vaan osata tehdä mitään, jollei saada tukiaisia.
Työttömyyskorvaukset voisi sentään jättää...

katastroffihan siitä tulisi, jos tuet lopetettaisiin, kun kaikki ovat
niihin oppineet...

ITÄMEREN PUOLESTA. Länsi-Uusimaa 26.8.2011

EU:n Itämeri-ohjelman tavoite on puhdas ja terve Itämeri. Helsingin Itämeri-
kokouksessa 2010 rantavaltiot antoivat 150 sitoumusta, mutta tulokset ovat
heikohkot. Nyt sitoumuksia on lähes 180.

Maatalouden ja yhdyskuntien päästöt, pääasiassa ravinteita, typpeä ja fosfo-
ria, ovat suurin Itämeren uhka. Maatalouden päästöihin pitäisi keksiä jotain
täysin uutta, ylilannoitus 1960-ja 70-luvuilla vaikuttaa yhä. Pietari on viimein-
kin saanut jätevedenpuhdistamonsa kuntoon, mutta Kannaksen uudet suuret
sikalat ja kanalat laskevat jätteensä luontoon, josta ne valuvat Suomen-
lahteen. Suuret amerikkalaiset siankasvatus­ketjut ovat havainneet Puolan
luonnonsuojelusäädökset niin heppoi­siksi, että sinne on kannattanut perus-
taa tuhansien sikojen tuotantolaitoksia. Ja Puolan joet laskevat - Itämereen.

YK:n merenkulkujärjestö IMO on luokitellut Itämeren erityisalueeksi, jonne matkustajalaivat eivät saa laskea käsittelemätöntä käymäläjätettä. Se on
jätettävä satamiin tai puhdistettava myös typen ja fosforin osalta. IMO suos-
tui pitkään siirtymäaikaan (2016) täyskiellon toteuttamisessa, koska jättei­-
den vastaanotto on kunnossa vasta Helsingissä, Tukholmassa ja Pietarissa.
Monessa satamassa jät­teet tyhjennetään yhä loka-autoihin. Uuden päätöksen
mukaan Itämeri toimii kaatopaikkana vielä vuosia.

Suomenlahden matkustajalautat tyhjentävät säiliönsä satamissa jo nyt,
mutta Itämerellä vuosittain käyvät 350 isoa risteilijää ja kolme miljoonaa
risteilyvierasta ovat ongelma. Useat jättiristeilijät tosin desinfioivat jäte-
vetensä, mutta nekään eivät poista typpeä ja fosforia.

Itämeri ja Suomenlahti ovat myös ympäristömyrkkyjen saastuttamat.
Kaloihin on alkanut kertyä PFC-yhdisteitä teollisuuden ja kotien kemikaa-
leista, pesuaineista ja lääkkeistä. Esim. Vanhankau­punginlahden ahvenet
ovat täysin syömäkelvottomia, niin paljon niissä on tinayhdisteitä ja muita
myrkkyjä.

Merenkulun, teollisuuden ja maatalouden jälkeen tuntuu vähäpätöiseltä
puhua yksittäisten ihmisten vastuusta vesiensuojelussa. Jokainen voi kui-
tenkin vaikuttaa oikeasti, painotti prof. Pentti Arajärvi kesällä Karjalohjan Puujärvipäivillä.

Puujärven suojelulla onkin pitkät perinteet. Järveä pidetään Suomen toi-
seksi kirkkaimpana järvenä. Puujärven veden muuttumiseen kiinnitettiin
huomiota keväällä 1967 ja vesiensuojeluyhdistys perus­tettiin samana kesänä. Kokoonkutsujana oli Heimo Kilpinen ja Puujärvi-asiaa ajamaan valittiin
nimekäs toimikunta: Heimo Kilpinen, Urpo Harva, Yrjö Kokko, Väinö Knuuti,
Jukka Lehtinen, Olli Lyytikäinen, Heikki Vuorinen ja Heikki Tavela. Tehtä-
vänä oli saada aikaan Puujärven veden tutkimus- ja suojelusuunnitelma.

Toimikunta piti tiedotustilaisuuden lehdistölle 1968. Puheessaan Urpo Harva
totesi, että ”Helsin­gistä saakka tuotiin autokuormittain mattoja pestäväksi,
kun Puujärven vesi on niin hyvää! Suomessa saa pestä likapyykkiä toisen kai-
vossa, mikäli tämä kaivo on järvi!” Ja jatkoi: ”...koska järvi on yleinen
kulkureitti, saa kuka tahansa ajaa rämisevällä moottoriveneellä pitkin ranta-
vesiä…” Kokous onnistui ja asia sai runsaasti julkisuutta.

”Pidä Puujärvi puhtaana” teemalla laadittiin kesämökeille 10 käskyä. Vielä
1960-luvulla höyrysivät pyykkipadat kirkonkylän rannassa, kunnes pulsaattori-
pesukoneet yleistyivät kodeissa. 1970 kunnan uimarannoilla kiellettiin kaiken-
lainen pyykinpesu, ja mattojen pesua varten rakennettiin erityinen pesupaik-
ka, jonka jätevesi meni jätevesiverkostoon.

”Kaikki mitä päästämme Puujärveen tai mihin hyvänsä veteen, päätyy lo-
pulta Itämereen. Itämeri on ainoa meremme ja vaikka se on kaukana täältä,
ei se ole yhdentekevä asia”, lausui Arajärvi. Tämä koskee myös muita lähi-
seudun vesistöjä.

KERTTU KERÄNEN

Tervehdys lukijoille!

Tervehdys lukijoille,
käyntejä sivuillani on huhtikuun lopulta lähtien laskurin mukaan jo lähes 800 + omat käyntini.  Keitähän te kaikki olette, keitä ovat lukijani Ranskassa ja Saksassa? (malesialaiset ja ukrainalaiset ovat kenties osuneet sivuilleni vahingossa.)
Olisi kiva saada palautetta, käsittääkseni se käy vain kirjoittamalla jutun loppuun, mitä ajatuksia on tullut mieleesi, oletko eri mieltä, mitä unohtunut jne. Länsi-Uusimaan kolumneissa tosin on 3500 merkin yläraja, joten moni juttuni on viimeisen päälle typistetty. Minulla kun on niin valtavasti sanottavaa. Jos kommentin laittaminen vaatii Google-tunnusta, tee sellainen. Siitä ei pitäisi olla mitään haittaa. Omani on sama kuin sähköpostitunnus, mutta salasanan keksin erikseen.
Kommenttien lisäksi voi ryhtyä jäseneksi. Siitä olisin todella mielissäni. Nyt minulla on vain yksi, ja sekin oma mieheni, meidän Osku. Hän oikolukee kirjoitukseni, hillitsee ja pudottaa maan pinnalle, ja estää joutumasta raastupaan.

Ihania elokuun kuutamoiltoja ja kirkasta, värikästä syksyä teille kaikille!

Kepa

RIKOS JA RANGAISTUS. Länsi-Uusimaa 12.8.2011

Istuskelin taannoin yliopiston kirjastossa etsimässä mikrofilmeiltä äitini
kirjoituksia 40-luvun tamperelaislehdestä. Huomio kiinnittyi siihen, että
jopa toisella puolella Suomea tapahtuneet ladonpoltot uutisoitiin ja teki-
jöiden nimet julkaistiin jos oli tiedossa. Siihen aikaan ladonpolttajat pan-
tiin kasvatuslaitokseen, muutenkin teko oli häpeällinen. Latoja ei enää
juurikaan ole, ja nuorisorikollisuus saanut uusia muotoja.

Saako rikollisen nimen ja kuvan julkaista? Journalistien eettinen ohje on
väljä tai ainakin se jättää harkinnanvaraa: ”Tietojarikoksentekijästä,
syytetystä tai epäillystä ei yleensä voida julkaista, jos ne paljastavat
erityisen arkaluonteisen rikoksen uhrin.” ...”uhrin henkilöllisyys on suo-
jattava, ellei sillä ole poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä”.


Käytännössä rikoksentekijän kohtelu vaihtelee. Jos tekijä on julkisuu-
den henkilö, sensaatiolehdet saattavat elämöidä asialla pitkäänkin,
motiivinaan taloudellinen hyöty. Jos rikos kohdistuu yhteen henkilöön
ja tekijä on tavallinen rivikansalainen, ei tekoa välttämättä pidetä
yhteiskunnallisesti merkittävänä, eikä nimiä julkaista. Joka tapauk-
sessa uhri ja omaiset saavat osansa kakusta, lopuksi ikäänsä, vaikka
heidän yksityisyyttään pyrittäisiinkin suojaamaan. Lasten- ja naisten­-
suojelun kannalta olisi perusteltua julkaista pedofiilien- ja raiskaajien
nimet kuvien kera.

Silloin tällöin vaaditaan rattijuoppojen nimiä Internetiin, mutta mai-
nittu rikos on jo niin yleinen, ettei nimilistan julkaisulla ole häpeä-
rangaistusarvoa. Sen sijaan protestilistalle joutumista yritetään vält-
tää kaikin keinoin. Virossa julkaistaan oikeusministeriön toimesta
lastensa elatusavun maksa­matta jättäneiden listaa. Joku jo kaipasi
vastaavaa meillekin. Mutta siinä rangaistaisiin köyhyydestä, ei rikok-
sesta. Tappelijat ja autovarkaat ansaitsisivat omat listansa myös,
mutta siinä käy helposti niin, että sällit ryhtyvät pyrkimään listoille.

Julkisuus ei ole yksiselitteinen asia. Breivik julkaisi Internetissä en-
nen terroritekojaan sekavan ja osaksi muilta kopioidun 1500-sivui-
sen manifestin. Hän halusi myös julkista oikeudenkäyntiä ja mahdol-
lisimman suurta näkyvyyttä mediassa. Ensimmäinen käsittely meni
suljetuin ovin. Häntä ei myöhemminkään pitäisi päästää selittele-
mään tekojaan, ajatustensa levittämiseen. Halveksiva vaikeneminen
on oikea tapa, ei julkisuudella palkitseminen. Oslossa osa kaupoista
ja kioskeista ei myy lehtiä, joissa on Breivikin kuva etusivulla.
Svenska Dagbladetin päätoimittaja ei pidä boikotista ja sanoi sen
johtavan Breivikin epäinhimillistämiseen (?) ja siten pelon lisäänty-
miseen.

Lehdistö kertoi myös tarpeettoman tarkasti pommitarvikkeiden ke-
miallisen koostumuksen ja voimak­kuuden sekä sen, mistä aineksia
saa. Lisäksi ostajalla pitää olla viljelyalalla toimiva yritys. Näistä
uutisointi voisi olla epämääräisempää. Moni vähemmän älykäs po-
tentiaalinen pommin­rakentaja jäisi ilman tietoa ja pommi rakenta-
matta. Aselakien kiristämiselläkään ei välttämättä ole tehoa, kun 
nokkela murhamies voi aina liittyä Breivikin tapaan ampumaseuran
jäseneksi.

Risto Uimonen kiitteli Turun Sanomissa mediaa siitä, että Norjan
terroritekojen päivästä toiseen kestänyt uutisointi oli pysynyt
hanskassa. Sananvapauden nimissä ihmisillä on oikeus saada tietää.
Jos tietoja ei anneta tarpeeksi tarkasti, tieto leviää joka tapauk-
sessa sosiaalisessa mediassa. 93 uhrin nimien julkaisemisella kun-
nioitettiin heidän muistoaan. Myös pelastuneiden tarinoilla oli oi-
keutuk­sensa, vaikeneminen niistä olisi ollut väärin. Terroristeille
sananvapaus taas on palkinto, jota ei voi hyväksyä.

KERTTU KERÄNEN