FEMINISTIT ARMEIJAAN? Länsi-Uusimaa 23.8.2013

Keskustelu tasa-arvosta yritetään usein torpata alkuunsa vedoten varusmies-

palveluun, joka ei koske naisia. Mukaan vedetään synnyttäminen, joka ei ole 
velvollisuus. Mutta voiko muutaman kuukauden varusmiespalvelua edes ver-
rata lapsen synnyttämi­seen, hoitamiseen ja huolehtimiseen läpi loppuelämän?

Tasa-arvonaisten ja feministien tavoitteistoon naisten asepalvelus ei kuulu, 

vaan yleiset kansalais- ja ihmisoikeudet. Naisliikkeen historia alkaa jo 1700-
luvulta, jolloin monet valistusajattelijat vaativat naisten ja miesten tasa-
arvoa, äänioikeutta ja pääsyä ehdokkaaksi. Filosofi Jeremy Bentham oli jo 
11-vuotiaana havainnut naisten heikon juridisen aseman. Tunnettu feminis-
ti Johan Stuart Mill kirjoitti kirjan Naisen asema. Markiisi de Condorcet, 
matemaatikko ja klassinen liberaali puolusti ihmisoikeuksia, halusi parantaa 
naisten asemaa ja lakkauttaa orjuuden.

20.8. tuli Teemalta dokumentti Britannian naisten, oikeammin suffragetti-
en, äänioikeustaistelusta. Emmeline Pankhurst perusti 1903 suffragettien 
liikkeen vaatimaan äänioikeutta. Suuntauksia syntyi heti alkuun useampia, 
yhdet vetosivat perustuslakiin, toiset harrastivat kansalaistottelematto-
muutta ja kolmannet suoraa toimintaa. Naiset kieltäytyivät maksamasta 
veroja, järjestivät mielenosoituksia, särkivät paikkoja, istuivat vankilassa 
ja ryhtyivät nälkälakkoon. Viranomaiset yrittivät lopettaa lakot pakkoruo-
kinnalla. Ruokinta tuotti pysyviä vammoja ja se kiellettiin 1913. Samana 
vuonna Emily Davidson jäi laukkakilpailussa kuninkaan hevosen alle ja suff-
ragetit saivat ensimmäisen marttyy­rinsä. Äänioikeustaistelu kesti 50 vuotta. 
Vasta 1928 naiset saivat Britanniassa täyden äänioikeuden. Uusi-Seelanti 
oli myöntänyt äänioikeuden jo 1893, sveitsiläiset vasta 1970.

Suomen Naisyhdistys perustettiin 1884 ja Naisasialiitto Unioni 1892. Ne vaa-
tivat naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Minna Canth toi kirjoissaan 
esille epäkohtia naisten elämässä. Kun naimat­tomat naiset 25-vuotiaana 
vapautuivat isiensä holhouksesta 1894, heidän asemansa kehittyminen al-
koi. Vuoteen 1901 saakka piti naisten hankkia vapautus sukupuolestaan 
päästäkseen yliopistoon (mm. Emma Irene Åström ja Tekla Hultin), ja vuo-
teen 1926 saadakseen valtion viran. Ensimmäise­nä Euroopassa saatiin sekä 
ääni- että ehdokkaaksi asettumisoikeus 1906. Ja vasta vuoden 1929 avio-
liittolaki teki aviopuolisot oikeudellisesti tasavertaisiksi.

Ensimmäinen akateeminen naisasiayhdistys, Yhdistys 9 perustettiin 1966. 
Se keskittyi naisten ja miesten erilaisiin sukupuolirooleihin työ- ja perhe-
elämässä. Varsinaiset feministiset yhdistykset perustettiin 1970-luvulla, 
mutta toiminnan laantuessa moni siirtyi Naisasialiitto Unioniin. Naisten 
asevelvollisuus ei liene ollut minkään järjestön tavoitteena.

Kannattaisiko keskustella miesten keskinäisen tasa-arvosta? Juhani Kaskea-
la totesi kesällä 2009, että nuorten huonon kunnon vuoksi meillä toteute-
taan jo nyt valikoivaa asevelvollisuutta. Jos ei halua armeijaan, voi vedota 
esim. huonoon fyysisen kuntoon tai nokkosallergiaan. Alokkaista viitisen-
sataa keskeyttää jo ensimmäisellä viikolla. Palveluksen aloittamista voi ly-
kätä opiskeluun vedoten. Hyvä siviilipalveluspaikka tukee opintoja tai am-
mattia. Samaan aikaan ikätoverit hikoi­levat maastossa.

Metro-lehden 20.8. mukaan viidennes varusmiespalvelukseen pyrkivistä on 
naisia. Ilmeisesti he ovat havainneet asepalvelun tuomat edut, kuten joh-
tajakoulutuksen. Puolustusvoimat antaa muu­takin opetusta, esim. autopa-
taljoonassa voi saada perustason ajokorttiopetuksen, jopa C- ja CE-luo­kan 
paperit. Ajokorttiuudistuksen jälkeen edun arvo on kiistaton, vaikkei kul-
jetusalalle aikoisikaan.

Naiset voivat mennä ravintolaan tai kirjastoon ilman herraseuraa, avata 
pankkitilin ja päättää suku­nimestään. Mutta samapalkkaisuus ei toteudu… 
Tasa-arvoasiat ovat nykyään jo osa hallin­toa, niistä vastaa nykyisessä hal-
lituksessa Paavo Arhinmäki.

KERTTU KERÄNEN
--------------------------------------------------------------------------------------
Kuinka ollakaan, HS:ssä ilmestyi eilen kirjoitus ns. miesten johtajuus-
koulutuksesta!!!!   Ja omaan koumnini verkkoversioon heti pari sairasta (?) 
kommenttia, kuten arvasinkin.

TEEMAT ELÄMÄ & TYYLI ELÄMÄ

KOLUMNI

Näin armeija tekee pojista johtajia

22.8.2013 16:13 100

Tommi Hermunen

"Vittu, että tuntui hyvälle huutaa sille jätkälle niin kovaa kun lähti."

Pari kuukautta sitten en olisi voinut kuvitella yhdenkään esimiehen sanovan mitään näin tyhmää. Sitten menin armeijaan. Siellä törmäsin laumaan poikia, joista oltiin tekemässä miehiä. Armeijassa tarralappu hihassa tekee johtajan.

Perustin ensimmäisen yritykseni 19-vuotiaana. Sen jälkeen olen johtanut kymmeniä esimiehiä. Nyt olen 26-vuotias alokas. Suurin osa lähimmistä esimiehistäni on elämäntilanteessa, jossa minä olin kymmenen vuotta sitten. Heille asuntolaina ja veroehdotuksen täyttäminen ovat tulevaisuutta.

Ensimmäisen viikon mieleenpainuvin muisto jäi Puolustusvoimien keskijohtoon kuuluvasta miehestä.

Kymmenen vuoden työkokemuksen jälkeen hän seisoi käytävällä huutamassa teini-ikäisille pojille: "Paita housuihin!"

Se oli samaan aikaan sekä naurettavaa että pelottavaa.

Eristäytyneet olot ja teennäiset roolit luovat hyvät olosuhteet huonolle johtamiselle. Yksi esimerkki tästä on Stanfordin kuuluisa vankilakoe.

Stanfordin yliopistossa järjestettiin vuonna 1971 koe, johon valittiin 24 nuorta miestä. Kaikki koehenkilöt todettiin henkisesti terveiksi. Heidät arvottiin vankeihin ja vartijoihin.

"Vartijoiden" ainut tehtävä oli huolehtia siitä, että vankilassa säilyy kuri ja että "vangit" käyttäytyvät kunnioittavasti.

Vankilakoe osoitti, kuinka huonosti tavallinen ihminen hallitsee hänelle yllättäen annettua valtaa. Osa vartijoista syyllistyi sadistisiin ylilyönteihin, ja koe keskeytettiin ennenaikaisesti jo kuudentena päivänä.

Samankaltaisissa eristäytyneissä oloissa elää vuosittain noin 26 000 varusmiestä. Heistä joka kolmas koulutetaan johtajaksi.

Kysyin yhdeltä heistä, miksi uuteen ympäristöön tottumattomalle alokkaalle pitää huutaa, jos hän puhuu kännykkään 20 metriä sen paikan vieressä, jossa kännykkään on tarkoitus puhua. Vastaus oli: "Niin mua on opetettu."

Tuskin kukaan oli varsinaisesti opettanut huutamaan. Jostain oppi oli kuitenkin saatu. Koulukiusatuista tulee usein koulukiusaajia.Peruskoulutuskaudella olen oppinut laittamaan taskun kiinni, kun huudetaan "Tasku kiinni!" Nähtäväksi jää, opinko jatkokoulutuksessa, miksi taskun pitää olla kiinni, vai opinko vain huutamaan: "Tasku kiinni!"

Kirjoittaja on Brysselissä asuva yrittäjä, joka aloitti heinäkuussa alokkaana Suomen armeijassa.

MUSTIA PILVIÄ LOHILAMMEN MUSEON YLLÄ, Länsi-Uusimaa 9.8.2013

Kun pienenä koululaisena kävin luokkaretkellä Lohilammen museossa, 
matka tehtiin Sammalon kuorma-auton lavalla, ilman korotettuja kaitei-
ta. Museosta muistan kaksi asiaa: vanhan polkupyörän, jossa etupyörä 
oli mahdottoman iso ja takapyörä pieni, ja puisen arkun, joka oli täyn-
nä kirjeitä.

1981 samainen arkku varastettiin kirjeineen päivineen. Kirjeitä oli kaik-
kiaan 3200 vuosilta 1878-1936 ja suuri osa niistä oli Johannes Lohilammen 
(vuoteen 1906 Johan Bergman) veljeltä Kaarlo Vanamolta, (ent. Karl Berg-
man), tunnetulta puutarhurilta, mutta kirjoittajia olivat myös ajan merk.
kimiehet sekä palkolliset mm. isoäitini. Vain kolmisensataa kirjettä on 
löytynyt.

Filatelistit olivat tietysti innoissaan leimojen ja postimerkkien vuoksi. 
Vuonna 1901 Venäjän keisari oli kieltänyt suomalaisten postimerkkien 
käytön, joten uudemmissa kirjeissä on venäläiset merkit. Tutkijoita taas 
kiinnostaisi kirjeiden paikallis- ja henkilöhistoriallinen sisältö, mitä varas 
tuskin ymmärsi. Virkavaltakin lienee pitänyt asiaa pikkujuttuna.

Lohilampi ei ole mikä tahansa tönö. Se on vanha rustitila, joka oli muo-
dostettu ruotujaossa kylän taloista ja sen isännät olivat samaa sukua 1500
-luvun puolivälistä saakka. Tila jaettiin 1781 kahden Enqvistin veljeksen 
kesken, mutta yhdistettiin uudelleen 1901. Tilan vanha kaksikerroksinen 
pää­rakennus oli rakennettu 1770-luvun lopulla suuren tulipalon jälkeen. 
Lisäksi museoon kuuluu syy­tinkirakennus, luhtiaitta, talli, ajokaluvaja, 
viljamakasiini ja kivinavetta.

Talon alakerrassa ovat iso tupakeittiö, emännän huone, isännän makuu-
huone ja toisessa päätyhuo­neessa kirjasto. Yläkerrassa ovat sali, kirkko-
huone, joka oli myös kappalaisen käytössä, kiertokou­luluokka ja vierai-
den makuuhuoneet. Salissa ja kirkkohuoneessa on useita esineitä Elias 
Lönnrotin huutokaupasta 1884. Karjalohjan kirkon huutokaupasta ovat 
peräisin kaksi kookasta keskiaikaista puuveistosta, joista toinen lienee 
nykyään Sammatin kirkossa, ja muutakin kirkkokalustoa. Kaiken kaikki-
aan museossa on noin 1500 esinettä kivikirveistä ulkomaisiin posliiniesi-
neisiin, on kivi- ja asekokoelma. Keräilyn oli aloittanut jo veljesten isä 
Johan Bergman.

Johannes Lohilampi ja Kaarlo Vanamo perustivat museon 1911. Johannes 
Lohilammen kuoltua perikunta myi Museon Sammatin kunnalle ehdolla, 
että se pitää siitä hyvän huolen ja kartuttaa ko­koelmia mahdollisuuksien 
mukaan. Museosta onkin pidetty hyvää huolta osin vapaaehtoistoimin.

Museo kertoo myös poikkeuksellisesta miehestä. J.Lohilampi teki opiske-
lujen jälkeen tilanhoidon ohella perunkirjoituksia ja toimi isänsä tapaan 
meklarina. Hän osallistui kunnan hallintoon, perusti Sammattiin osuuskas-
san, jonka kassalipas ja tilikirjat olivat Lohilammella. Hän osallistui puhe-
lin­osuuskunnan ja osuusmeijerin perustamiseen 1906 ja toimi sen johtajana.

Mutta nyt: Lohjan yhdistymishallituksen 1.11.2012 päivätyssä Lohjan talou-
sarviossa 2013 Lohi­lammen museolle ei ole varattu määrärahaa eikä myös-
kään taloussuunnitelmassa 2014-15. Museon sulkemisesta kaupungin sääs-
tämistoimena liikkuu huhuja. Säästöjä kertyisi vaivaiset 10000 € vuo­dessa.

Valtion budjettineuvottelut alkoivat tiistaina Königstedtin kartanossa. 
Museovirastonkin määrä­rahoja pienennettäneen ensi vuonna. Siis kat-
seiden kääntäminen valtiovallan puoleen voi olla turhaa ja Lohilammen 
Museo on suuremmassa vaarassa kuin Paikkarin Torppa kaksi vuosi sitten.

Lohilammen Museo on arvokas kulttuuriperintökohde. Näyttää siltä, ettei-
vät kaikki ole täysin ymmärtäneet tätä asiaa – vielä. Auttaisiko oman tuki-
yhdistyksen perustaminen?

KERTTU KERÄNEN

MÖKKILÄISTEN HARMEJA. Länsi-Uusimaa 25.7.2013

Mitä mietit, kysyi Facebook tänäänkin. Päivi Räsäsen juttu alkaa olla 

loppuun kaluttu, mutta sanon­pa vielä, että kirkosta eroajat ovat epä-

loogisia. Jos hän olisi piispa, niin ero kirkosta olisi viesti oikeaan suun-

taan. Nyt kannanotto äänestyskopissa olisi parempi, koska uskonto-

puolueiden valta on pelottavaa ilmansuunnasta riippumatta.

Alkoholiongelmammekin on taas nostettu pöydälle. Kännääminen on 

monilla kestotavoite eikä muuksi muutu. Mummut ja papat ovat alka-

neet lipittää viiniä aterioilla ja eiköhän moni skoolannut Britannian 

uudelle pikkuprinssillekin. Ja kulutuslukemat kasvavat.

Keskustelua käydään myös mökkinaapureiden vähemmän herttaisista 

väleistä. Eräs mökkiläinen oli harmistunut, kun naapuri lähti ennen 

aamukuutta moottoriveneellä kokemaan verkkojaan ja päristeli paa-

tillaan naapurin kesäpaikan edestä. Koko perheen yöunet loppuivat 

siihen.

Toista mökkiläistä harmitti, kun naapuri pesi hampaansa, hiuksensa,

vaatteensa ja mattonsa ran­nassa. Veden virtaus vei likavedet naapu-

rin puolelle. Lapsenlapsia ei voinut päästää uimaan, kun rannassa vaah-

tosivat naapurin likavedet.

Minua itseäni harmittivat taannoin useampiheppaiset moottoriveneet. 

Kesäpaikkamme oli Oulujoki­varressa, ja hupiveneilijöitä riitti. Heillä 

ei varmaan ollut aavistustakaan, millaiseksi velliksi ranta­vesi muuttui 

kaahailun jälkimainingeista. Aallot velloivat rannassa monta minuuttia 

ohiajon jälkeen irrottaen maa-ainesta eikä vähään aikaan voinut men-

nä uimaan eikä nostaa saunavettä. Kun yksi vene oli mennyt, tuli toi-

nen. Lähinaapurimme kiljutti lapsiaan ajamalla joella ympyrää. Luuli, 

että se oli lapsista kivaa ja saattoi ollakin. Minusta pikku kyytiläiset 

kiljuivat kauhusta.

Vesirajassa pesiville linnuille kaahailu oli keväisin suorastaan tuhoisaa, 

samoin vedenkorkeuden vaihtelu, jota yläjuoksulla oleva voimalaitos 

sääteli. Korkean veden aikaan venevalkaman veneet kolkkasivat toi-

siaan vasten, kun joku hupiveneilijä kiiti ohi liian läheltä. Ranta-asuk-

kaat yrittivät lehtikirjoittelulla saada veneiden nopeuksia hillityksi. 

Turhaan. Sitten oululainen vesijet-kerho aikoi ryhtyä harjoittelemaan 

joella. Asukkaiden vastarinnan vuoksi lupaa ei myönnetty. Ihmettelen-

kin vesijettien SM-kisojen järjestämistä Lohjanjärvellä, kun meren-

rantaa olisi tuhansia kilometrejä Virolahdelta Tornioon. Montako euroa

kisat toivat Lohjan kaupungin kirstuun, roskien siivoamisen jälkeen 

tietenkin?

Toisten huomioon ottaminen, järjen käyttö ja keskustelu ovat avai-
mia em. harmien ratkaisuun. Veneily on jokamiehen oikeus. Ely-keskus 
voi rajoittaa vesillä liikkumista, mutta kalastuslaki ei kiellä verkoille 
lähtöä aamutuimaan, eikä perheen aamu-unien menetys riitä rajoitus-
perusteeksi. Kalastajan on kuitenkin vältettävä aiheuttamasta haittaa 
tai häiriötä rannalla asuville ihmisille. Laki naapuruussuhteista ei auta; 
asia on rinnastettavissa töihin lähtöön. Pitäisi siis keskustellen saada 
naapuri soutamaan tuonnemmas ennen moottorin käynnistämistä.

Peseytyminen vesistöissä ei ole kiellettyä, jos siitä ei ole haittaa tai 

tarpeetonta vahinkoa. Ympä­ristösuojelulaissa ja haja-asutusalueiden 

jätevesilaissa on omat säännöksensä. Kunnat voivat antaa tarkempia 

määräyksiä mattojen, veneiden ja autojen pesusta. Jos keskustelu naa-

purin kanssa ei suju, sopua voi yrittää ely-keskuksen viranomaisten 

avulla. Lakeja ainakin on jo tarpeeksi, suorastaan liikaa.

Loistoesimerkki järjenkäytöstä on Karjalohjan Puujärven suojeluyh-

distys. Se perustettiin jo 1967 ja niinpä järven vesi on nykyäänkin 

kirkasta ja laadultaan erinomaista. Lohjanjärven puhtaim­man osan, 

Karjalohjanselän, varjelusta huolehtii oma suojeluyhdistys.

KERTTU KERÄNEN

SEURAAVA POTILAS. Länsi-Uusimaa 12.7.2013

Ennen vanhaan kun ihminen tuli sairaaksi, hän meni lääkärin vastaanotolle. 

Ei ollut ajanvaraussys­teemeitä eikä vuoronumeroita, lääkäri vain huusi 

ovelta ”Seuraava potilas”. Ei ole tiedossa, mitä tapahtui, jos useampi po-

tilas oli mielestään seuraava, tuliko käsirysy vai miten homma hoitui. 

Joka tapauksessa lääkäri tutki potilaan, määräsi lääkkeet, lähetti sairaa-

laan tms. Ja sitten: Seuraava potilas!

Teknisen kehityksen riemukulun myötä terveyskeskuslääkärin vastaan-

otolle pääsy on vaikeutunut lähes ylivoimaiseksi mm. Helsingissä. Ensiksi 

on soitettava tiettyyn kellonaikaan ajanvaraukseen. Aina jonoon ei edes 

päässyt. Nyt systeemi on kehittynyt siten, että puhelimeen vastataan aika 

pian ja kysytään Haluatteko suomenkielistä palvelua, valitkaa 1, jos haluat-

te ruotsinkielistä palvelua, valitkaa 2. Jos asianne koskee ajanvarausta, 

painakaa 3 jne. Sitten sys­teemi huomaa, että kaikkien hoitajien linjat on 

varattu, joten odottakaa hetki, tietonne tallentuvat nauhalle ja me soitam-

me teille mahdolli­simman pian.

Sairaanhoitaja soittaa iltapäivällä ja kun lääkärin vastaanotolle pyrkimisen 

syy (pari kuukautta kestänyt kova kipu oikeassa jalassa) on selostettu, hoi-

taja kysyy henkilötunnuksen, joka kertoo potilaan iän ja äänestä onkin jo 

voinut päätellä onko soittaja mies vai nainen.

Potilas alkaakin hakea vikaa itsestään: hän on nainen ja ikääkin on. Sietä-

mätön kipu lonkasta jalka­terään taitaa ollakin vähäpätöistä ja niinpä hoita-

jan ei tarvitse käyttää potilaantorjuntataitojaan hyväksi ainakaan täysillä. 

Kun muutama purkillinen vahvaa tulehduskipulääkettä (Burana800) on käy.

tetty, jonkin verran helpot­taen, munuaisten ja maksavaurion pelko ajaa 

kyselemään apua terveyskeskuksesta. Sairaanhoi­taja kehottaa vaihtamaan 

lääkkeen parasetamoliin (Panadol), vaikka potilas kertoo huomanneensa 

sen tehotto­maksi. Hoitajan päätöksellä aika lääkärille merkitään kuukau-

den päähän.

Kolmas kuukausi kipujen kanssa on menossa. Itku pääsee jo parinkymme-

nen metrin kävelystä, vesijuoksu sattuu, tavallinen uinti sattuu. Ei voi 

mennä nukkumaankaan kun minuutin päästä alkavat kivut, mikään asento 

ei käy.

Suoraan Peijaksen sairaalan ortopedin vastaanotolle on turha pyrkiä, tar-

vitaan terveyskeskuslääkärin lähete. Miksi? Yksityisen lääkäriaseman orto-

pedille pääsee ilman lähetettä parin päivän odotuksella. Siellä ortopedi 

pistää kortisonipiikin kaikkein kipeimpään paikkaan, kun potilas on vähän 

vihjaillut sen ehkä tehoavan ja kirjoittaa lisää vahvaa tulehduskipulää-

kettä (Burana800), vaikka muiden lääkkeiden vuoksi juuri sitä ei saisi 

lainkaan käyttää. - Pistoskaan ei auttanut.

Viikkojen kuluessa potilas napsii lisää lääkkeitä, lueskelee Internetin kes-

kustelupalstoilta toisten kokemuksia ja taudinmäärityksiä ja tekee itsel-

leen joka päivä uusia diagnooseja. Lopulta koittaa terveyskeskuspäivä. 

Tohtori näyttää niin nuorelta, että hänellä tuskin on omakohtaista koke

musta siitä, mitä on kipu. Tutkimuksen ja oireiden perusteella kyseessä 

lienee iskias, vaikka kipu ei tunnukaan selässä. Lääkäri määrää röntge-

niin, lääkkeeksi toista tulehduskipulääkettä (Panacod) ja lupaa soittaa 

röntgen­lääkärin lausunnosta kahden viikon kuluttua. Kahden viikon? 

Jokainen tuntikin on liikaa.

Kipujen nujertama potilas ei jaksa vaatia eikä kaikilla ei ole tomeraa 

omaista. Kuitenkin olisi täysin mahdollista saada kivut pois, ainakin lie-

vitystä. On opiaatteja ja ”kipulaastareita”. Uraansa aloitteleva lääkäri 

ei mielellään niitä kirjoita, ennen kaikkea niiden vaarallisuuden ja vää-

rinkäytön mahdollisuuden vuoksi. Hän ei helpolla kirjoita lähetettä eri-

koislääkärillekään väärän tai turhan diagnoosin välttämiseksi. Kivun 

syyn tutkimus vie aikansa, mutta kunnollinen kivunlievitys pitäisi saada 

heti.

(Olen lisännyt käytettyjen lääkkeiden nimet selvyyden vuoksi tähän blogiin. 

Länsi-Uusimaassa toivottiin, etten mainitse nimiä)

VOITA PULLAN PÄÄLLE. Länsi-Uusimaa 28.6.2013

Tänäkin kesänä TV1 on esittänyt uusintoina vanhoja suomalaisia elokuvia. 

Äskettäin nähtiin Ville Salmisen 1956 ohjaama Evakko. Se kertoo evakko-

perheen viimeisistä päivistä Kannaksella ja matkaa turvallisempaan Suo-

meen. Ainakin evakkomatkan alkukohtaus kuvattiin Tölmän tiellä Karjaloh-

jalla. Muistan, miten epäoikeudenmukaiselta tuntui, kun meidän koulun 

poikia pääsi avustajiksi, mutta tyttöjä ei huolittu.

Elokuvassa tykit jylisivät ja ammunta kuului yhä lähempää. Lindforsin Erkki 

soitti kiivaasti hätä­kelloja. Ihmiset juoksivat hätääntyneinä keräten lap-

siaan ja tavaroitaan evakkomatkaa varten. Loputtomalta näyttävä karjan ja 

hevoskuormien jono rämpi hädin tuskin aurattua kylätietä, pakka­nen pauk-

kui ja tökkölumi painoi tienvarren metsää.

Elokuva oli tehty Unto Seppäsen samannimisen romaanin pohjalta. Ohjaus-

ta on kiitelty autentti­suuden tunnusta ja henkilöohjauksen tarkkuudesta. 

Elokuva loppuu Väinö Tannerin puheeseen radiossa, missä hän selosti uuden 

rajan linjauksen ja luetteli luovutettavat alueet. Lista tuntui loputtoman 

pitkältä.

Valtava pakolaisongelma hoidettiin sodan jälkeen mallikelpoisesti, 430 000 

suomalaista Karjalasta, Sallasta, Petsamosta, Kuusamosta ja Suomenlahden 

saarilta asutettiin muualle maahan, etupäässä Etelä- ja Keski-Suomeen, sora-

ääniäkin kuului, kaikilta ei riittänyt ymmärtämystä karjalaisten kovalle koh-

talolle. Jopa presidentti Paasikivi joutui pitämään radiossa puheen, jossa 

hän vaati kotinsa menettäneiden karjalaisten huonon kohtelun lopettamista.

Lapsuuteni kotikylään Hämeessä tuli yksi karjalaisperhe. Aluksi he asuivat 

isohkon maatilan sivurakennuksessa, mutta ryhtyivät pian rakentamaan 

omaa taloa metsätontille. Perheen saman­ikäisestä tyttärestä saimme uuden 

leikkitoverin. Sitten alkoivat huhut: emäntä oli levittänyt paksulti voita 

pullansiivun päälle. Sota-aika ja vuodet sen jälkeenkin olivat hyvin niuk-

koja kaikille, joten moinen tuhlaavaisuus oli ennenkuulumatonta. Pikku-

juttu, mutta toteutuihan siinä hiven ei-niin-hyvän-tahtoista ennakkoluu-

loa tulijoita kohtaan.

Karjalaisten uudelleenasuttamisesta huolehti asutushallitus, jonka johtajana 

toimi Veikko Venna­mon jälkeen Urho Kähönen. Kähönen oli syntynyt Raja-

joella ja siirtynyt sodan jälkeen Karjaloh­jalle, missä toimi maanviljelijänä 

ja 1951 hänet valittiin kansanedustajaksi. Meille sen ajan koulu­laisille hän 

olikin tuttu näky mustassa palttoossaan, odottamassa puoli yhdeksän linja-

autoa Helsin­kiin. Kähönen toimi karjalaisten edunvalvojana mm. Karjalan 

Liiton puheenjohtajana. Toimittuaan pari kuukautta maatalousministeri-

nä Fagerholmin hallituksessa hän siirtyi asutushallituksen pää­johtajaksi.

Maailmassa on UNCHR:n, YK:n pakolaisjärjestön mukaan lähes 50 miljoonaa

sotia ja vainoa ym. paennutta ihmistä. He ovat useimmiten paenneet naa-

purivaltioihin, jonne heille on perustettu teltta­kyliä ensihätään. Olosuhteet 

ovat monilla leireillä kammottavat, ei ole työtä, ruokaa, juomakelpoista 

vettä eikä saniteettitiloja. Usein leireistä on tullut pysyviä eikä paremmas-

ta elämästä ole tietoa.

Afganistan johti maailman pakolaistilastoja vielä talvella 2010 neljällä mil-

joonalla pakolaisella. Sen jälkeen alkoi sota Syyriassa ja kolmen vuoden 

aikana maasta on paennut noin 4 miljoona ihmistä, suuri osa naisia ja lap-

sia. Libanonin Tripolin valtavan telttakylän joka teltassa asuu neljä perhettä. 

Suuri osa heistä on naisia ja molemmat vanhempansa menettäneitä lapsia.

Kaikilta ei löydy ymmärrystä ja auttamishalua sodan kauhuja pakeneville 

ihmisille. Evakko­instituutti kertoo tämän päivän suomalaisille ja maail-

malle karjalaisten tarinoita ja miten meidän oma, valtava pakolaisongelma 

ratkaistiin.

KERTTU KERÄNEN


Kommentit:
1)  SS sähköpostilla: 
Kepa,
>
> Juttusi oli hyvä. Kiitos Virolaisen, kun Kannaksen kansa pääsi Etelä-
> ja KeskiSuomeen. Kun Vennamo pääsi vauhtiin, niin täyttyivät Kainuun
> korvet ja Pohjois Savon takametsät. Sieltähän hän myöhemmin haki
> äänestäjänsä....
(Ja Paasikivi esti siirtolaisten sijoituksen ruotsinkieliselle
rannikolle...)

2). Rauni Auvinen, kirjoitus L-U:ssa

ALUEPOLITIIKKAA. Länsi-Uusimaa 15.6.2013

Aikaisemmin suomalaiset halusivat asua keskellä kaupunkia järven 
rannalla. Kaupunkeihin kumminkin on päästävä.

Sunnuntain uutisissa vilautettiin karttaa, jossa asumattomat alueet 
ovat  laajentuneet ja laajentuvat edelleen, vaikka muuttoliikettä 
kaupunkeihin on yritetty suitsia aluepolitiikan keinoin. On säädetty 
lakeja, keksitty mahtava yritystukien viidakko yritysten perusta-
misen helpottamiseksi ja sijoittumisen ohjaamiseksi.

On yritetty viedä työtä sinne, missä sitä ei muuten olisi. On jaettu 
aluekehitysvastuuta maakunnille ja kunnille. EU:n myötä aluekehit-
tämisen keinot ovat monipuolistuneet: valmistellaan ohjelmia, pro-
jekteja ja hankkeita, joita tuetaan sekä EU:n rahastoista ja kansalli-
sella tuella. Rahaa jakavat keskushallinnon lisäksi ainakin Finnvera, 
Tekes ja elykeskukset, joiden hallintokulut ovat isoja jaettuun tu-
keen verrattuna.

Jorma Ollilan mielestä valtion suorat yritystuet tulisi lakkauttaa. 
”Pysyvät yritystuet, kuten myös tukien vaatiminen, sopivat huo-
nosti markkinatalouteen.” sanoi hän jo pari vuotta sitten eräässä 
seminaarissa. – Kevään kehysriihessä yritystukia piti karsia, mutta 
itse asiassa ne lisääntyivät, ja ovat noin 5 mrd vuodessa. Eikä nii-
den hyödyistä ole varmaa tietoa.

Maaseudun kehittämistä tuetaan EU:n rakennerahastojen ja muis-
ta  EU-maista poiketen kansallisen tuen turvin. Elintarvikeoma-
varaisuus on erinomainen, suorastaan välttämätön asia. Lähes puo-
let maatilojen liikevaihdosta tulee kuitenkin tuista. Maatalous-
tuen järkeistäminen olisi paikallaan, koska valtaosa menee kaik-
kein suurimmille ja elinvoimaisimmille tiloille. Tukea voisi karsia 
ei-päätoimisilta viljelijöiltä. Kysymyshän on veronmaksajien ra-
hoista.

Vuosikymmeniä on aluepolitiikan tavoitteena ollut koko maan 
pitäminen asuttuna. Viimeisissä aluelaeissa ei tätä tavoitetta enää 
ole kirjoitettu auki, koska se on mahdoton. Ihmisiä ei voi pakot-
taa pysymään paikoillaan, varsinkin nuoret muuttavat opiskelu-
paikan ja työpaikan perässä, eli kansa valuu etelään ja Oulun seu-
dulle ja ehkä joihinkin muihinkin aluekeskuksiin.

Vuonna 2008 valtio otti käyttöön tuottavuustavoitteet ja henki-
löstön vähentämisen. Seurauksena oli jäljelle jääneiden virka-
miesten uupuminen ja tarve tehtävien ulkoistamiseen, konsult-
tien käyttöön jne. Kuitenkin virkamiehet ovat oman työnsä par-
haita asiantuntijoita. Monet hallinnonuudistuksetkin sekoitta-
vat pakkaa vielä pitkään.

Varsinaisia aluelakeja on valmisteltu 1966 lähtien. Aluepolitiikan 
tavoitteena aluksi olikin Pohjois- ja Itä-Suomen teollistaminen.
Tukien jakamista varten maa on jaettu tukivyöhykkeisiin ja saipa 
Lohjan seutukin  hetken olla vuoristotuen piirissä. 

Yksi aluepolitiikan suurista saavutuksista on yliopistojen sijoitta-
minen eri puolille maata. Samaan tähtää etätyön edistäminen sekä 
valtion virastojen ja laitosten alueellistaminen, hajasijoittaminen.

Ajatellaan vaikkapa Fimeaa tai Länsi-Uudenmaan hätäkeskusta, 
joka ensi keväänä muuttuu Keravan Hätäkeskukseksi ja vastaa yli 
1,5 miljoonan ihmisen turvallisuudesta. – Alueellistamisen tulokset 
eivät ole olleet häävejä. Virkamiehet eivät ole halunneet muuttaa 
kotoaan työnsä mukana. On  pitänyt kouluttaa uudet työntekijät 
siirtopaikkakunnille ja siirtymäkauden ajan on tuplamiehitys.

Nyt viimeisissä aluekehityslaeissa ei tavoitetta koko maan asut-
tuna pitämisestä ole. Uusia lakeja valmistellaan parhaillaan ja eh-
kä tavoite alueiden tasapainoisen kehittämisestä on mukana. Silti 
ihmiset pakkautuvat kaupunkeihin työn, opiskelun ja erilaisten 
mahdollisuuksien perässä.

KERTTU KERÄNEN

KAKSIKERROKSINEN SAMMAKKO JA MUITA OTUKSIA. Länsi-Uusimaa 31.5.2013

Kaksikerroksinen sammakko ja muita otuksia

Pikkuveljeni, aikamies toki, kertoi nähneensä pihalammikossamme kaksiker-
roksisen sammakon. Vitsi, vitsi! Silti ei ole vihiäkään kudusta. Viime keväänä
kutua oli iso köntti, mutta sudenkorennon toukat tai vesilisko kerkisivät tehdä 
nuijapäistä selvää hyvin nopeasti, eikä siitä pesueesta ole jäl­jellä ainuttakaan 
sammakkoa.

Lammessa uiskentelee siis myös yksinäinen vesilisko, jonka havaitsimme jo 
viime kesänä. Miten se on sinne tullut, on arvoitus. Minulla oli vesiliskoja ”lem-
mikkinä” kouluaikoinani. Olin -pyydystänyt niitä Atlahaassa olleesta lammikosta, 
jota ei enää ole. Paikalle on ra-kennettu useita omakotitaloja.

Vesilisko on yksi viidestä Suomessa elävästä sammakkoeläinlajista ja kuuluu
salamantereihin. Se ei siis lainkaan ole lisko. Selkäpuolelta se on vaaleanvihreän-
ruskea ja appelsiinin keltaisessa vatsassa on mustia pyöreitä pilkkuja. Yleensä 
se elää maalla, mutta oleskelee lisääntymisaikana esimer­kiksi virtaamattomassa lammikossa. Se on lihansyöjä, joka nappaa lähes kaikkea mikä liikkuu, lä­hinnä selkärangattomia hyönteisiä. Siksiköhän lammikkoon kesälomalle tuoduista mil-
 joona­kalojen poikasista ei ole montaakaan jäljellä, isommat yksilöt kyllä uisken-
televat vilkkaasti.

Viime viikolla kissamme pyydysti ylärinteestä noin 15 senttisen rantakäärmeen 
poikasen. Se oli kiertynyt kerälle kelta-musta vatsapuoli ylöspäin eli teeskenteli 
kuollutta. Siinä ei ollut minkään­laista ulospäin havaittavaa vammaa, mutta laitoin
sen isoon lasipurkkiin toipumaan. Pian se rupesi­kin haukkomaan henkeään. Pyy-
dystin sille hämähäkin ruoaksi, eikä aikaakaan kun hämähäkki oli kadonnut. 
Päästin käärmeen vapauteen seuraavana päivänä. Rantakäärme eli vanhalta ni-
meltään tarhakäärme on rahoitettu ja uhanalainen eläin, joten sitä ei saisi pyy-
dystää edes katseltavaksi.

Käärmelajeja on Suomessa kolme: kyy-, ranta- ja kangaskäärme. Rantakäärme 
on suurin, tavalli­sesti 70-80 senttiä pitkä, mutta 134 senttinenkin on tavattu. 
Sen väri vaihtelee harmaanruskeasta täysmustaan saakka ja sillä on keltaiset 
niskatäplät. Rantakäärmettä on aikoinaan nimitetty myös karjakäärmeeksi, ja 
sitä suosittiin maatilojen pihapiireissä jopa elätteinä. Niiden uskottiin edistävän 
karjan menestystä.

Lantatunkiot soveltuivatkin hyvin tarhakäärmeen lisääntymispaikoiksi. Maatalou-
den muututtua siitä on tullut sisämaassa harvinainen, mutta sitä esiintyy jopa 
Oulun pohjoispuolella. Rantakäärme on erinomainen uimari ja sen lisääntymistä 
voidaan auttaa perustamalla sopivia lehtikomposteja rantojen tuntumaan.

Kyykäärme on myrkyllinen ja rantakäärmeeseen verrattuna paksu ja lyhyt, 
yleensä noin puoli­met­rinen ja sen tunnistaa selän sahalaitakuviosta. Kyy syn-
nyttää eläviä poikasia, syö liskoja, samma­koita, hiiriä ja muita pieneläimiä. 
Kyylajeja on valtavasti ja niitä elää kaikkialla maailmassa, Suo­messa lähes ko-
ko maassa.

Kangaskäärme, entiseltä nimeltään kanervakäärme on uhanalainen, myrkytön 
ja esiintyy ainoastaan Ahvenanmaalla. Se tappaa saaliinsa kuristamalla.

Vaskikäärme eli vaskitsa ei ole käärme lainkaan, vaan raajaton lisko, pituudel-
taan noin 25-40 cm. Se talvehtii lehtikasoissa ja voi elää 30 vuotiaaksi. Vaski-
käärmekin on rauhoitettu ja oikeastaan sen lisääntymistä kannattaisi edistää, 
koska se syö mm. etanoita.

En muista koskaan aikaisemmin nähneeni lähialueilla käärmeitä, vaikka lukuis-
ten kiviaitojen luulisi suorastaan houkuttelevan käärmeitä koloihinsa. En ole 
käärmekammoi­nen, mutta enpä ryhtyisi edistämään edes rantakäärmeiden 
lisääntymistä oman pihan tuntumassa.

KERTTU KERÄNEN